Lähdin Latviasta 15.12 ja suuntasin Irlantiin viideksi päiväksi, jossa kävin ystävääni katsomassa. Vietimme aikaa Dublinissa sekä menimme Pohjois-Irlantiin ihailemaan rannikkoa ja tutkimaan Belfastia. Se oli ihana reissu ja hyvä tapa siirtyä Latvian seikkailusta Suomen arkeen. Olen nyt ollut pari viikkoa takaisin kotona Turussa ja nautin perheen ja ystävien näkemisestä, omasta asunnosta, töissä olosta ja siitä, että ymmärrän kielen ympärilläni. Olen ehtinyt myös muistella ja mietiskellä kokemustani Riikassa omassa mielessäni sekä kertomalla ystäville kokemuksistani ja haluaisin jakaa näitä pohdintoja tänne blogiin.

Kymmenen viikkoa kuulostaa aika lyhyeltä ajalta ja siltä se nyt tuntuukin, kun on palannut takaisin kotiin. Tuntuu kuin olisin käynyt vaan pyörähtämässä vähän jossain ulkomailla, varsinkin kun paluu arkeen oli lähes saumatonta ja niin vähän on täällä muuttunut. Mutta silloin, kun olin Latviassa, nuo kymmenen viikkoa tuntui todella pitkiltä.

Muistoissani Latviassa vietetty aika tuntuu pieneltä elämältä, joka oli todella erilainen kuin Suomessa oleva. Muodostamani ihmissuhteet, tutuksi tulleet tavat, kansainvälinen seurakunta, lähikauppa, lähellä olevat pienet järvet ja niitä ympäröivät metsät, oppimani latviankielen sanat, asuntolan yhteisö, eri haasteet, mukulakivikadut, tutut bussireitit – kaikki nämä yhdessä loivat rikkaan elämän lyheksi aikaa. Elämäni Latviassa muodostui niin nopeasti, että tuntui, kuin olisin voinut vain jatkaa sitä elämää ongelmitta. Nyt tuntuu oudolta, että sitä elämää ei olekaan enää olemassa.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että elämä, joka minulla siellä oli, kuului kuitenkin olla vain yksi kausi elämässäni. Jos olisin muuttanut sinne pidemmäksi aikaa, en olisi varmaankaan nauttinut yhtä paljon arjesta siellä. Uskon, että olisin turhautunut paljon enemmän esimerkiksi pienen tilan jakamisesta monen muun kanssa, kielen oppiminen olisi noussut haasteeksi ja olisin ollut paljon pettyneempi harjoittelukokemuksen suhteen. Minun olisi pitänyt yrittää löytää kavereita, jotka asuivat Latviassa pysyvästi, eikä vain luoda suhteita kansainvälisiin opiskelijoihin, jotka ovat siellä vain lyhyitä aikoja. Koska tiesin aina olevani vain muutamia viikkoja siellä, osasin asennoitua paljon rennommin haasteellisempiin asioihin ja nautin niistä ystävistä, joita sain, koska tiesin meidän kaikkien pian lähtevän omiin kotimaihin.

Aikani Latviassa oli merkityksellinen henkilökohtaiselle kasvulleni—kypsyin henkisesti monella tavalla. Kasvoin suhteissani ihmisiin, itseeni ja hengellisyyteeni, sain lisää itseluottamusta ja uusia ajatuksia sekä unelmia. Joten vaikka varsinainen syy siellä olemiseen, eli harjoitteluni, osoittautui jokseenkin harmittavaksi, muut asiat elämässäni siellä olivat minulle hyviä ja merkittäviä. Jopa harjoitteluista koituneet pettymykset ja haasteet opettivat minulle joustavuutta, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Kuten sanoinkin jo viimeisessä blogissani, harjoittelut eivät menneet täysin hukkaan tai pilalle. Kaikki ohjaajat olivat ihania ihmisiä, sain harjoitella eri hoitotyön taitoja ja sain uuden näkökulman terveydenhuollosta.

Suosittelen lämpimästi kaikkia lähtemään vaihtoon—on todella palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueelta ja huomata kuinka hienosti menestyy ja kasvaa. Minua ainakin jännitti paljon. Muistan, että pelkäsin vaikkapa sitä, etten osaisi löytää oikeita busseja lentokentältä uuteen kotiin. Jännitin, etten saisikaan ystäviä ja olisin yksinäinen. Murehdin, etten oppisi mitään sairaanhoitajan työstä. Pelot osoittautuivat turhiksi, kuten usein käy. Pääsin onnistuneesti asuntolalle sinä ensimmäisenä iltana, sain heti seuraavana päivänä kaksi uutta ystävää ja sen jälkeen monia muita ja opin kaikenlaista hoitotyöstä ja pääsin kehittämään itseäni hoitajana.

Kiitos lukijoille, jotka ovat seuranneet kokemustani—on ollut ilo jakaa matkaa teidän kanssa. Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille!

Enää pari päivää ja aikani Latviassa päättyy. Alkaa jo tuntua haikealta ajatella, että kohta en olekaan täällä enää. Minun tulee ikävä uutta kotiani, kauniita metsiä, vilkasta keskustaa, latviankielen tuttuja sanoja ja ”lutuisia” mummoja. Eniten tulen ikävöimään ihmisiä, joihin täällä tutustuin. Lyhyessä ajassa olen saanut rakkaita ystäviä ympäri maailmaa. Tulen kaipaamaan kahta espanjalaista kaveriani sairaalasta, liettualaista huonekaveriani, tšekkiläistä kämppistä, tanskalaista ystävää, intialaista insinööriä, amerikkalaista vapaaehtoistyöntekijää sekä tapaamiani lääkisopiskelijoita Saksasta, Ruotsista ja Alankomaista. Tulen ikävöimään tämän koulun iloista koordinaattoria, ihanaa kansainvälistä seurakuntaa, jopa koulun siivoojaa, joka yritti opettaa minulle venäjää. On ihmeellistä, kuinka nopeasti olen kotiutunut tänne ja siitä voin kiittää ihania ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa elämää.

Toisaalta joitakin asioita ei tule ikävä. Nyt, kun täytyy kirjoitella raportteja täältä, muistan myös huonot puolet. Harjoittelukokemuksena tämä ei ole ollut paras mahdollinen. Kielimuurin kanssa kamppailu on ollut vaikeaa, minulle on huudettu, kun en ymmärtänyt paikallista tapaa mitata verensokeria ja olen nähnyt joitain todella huolestuttavia asioita (suuria hygieniaongelmia, virheellistä lääkehoitoa, jopa väkivaltaa potilasta kohtaan). Suurin osa harjoittelusta meni sivusta seuraamiseen ja työtunnit olivat riittämättömiä. Etenkin nämä kaksi viimeistä viikkoa neurokirurgian osastolla ovat olleet  turhauttavia, kun en ole paljoakaan päässyt tekemään. On tunne, että olen selvästi hoitajien harmina ja minut lähetetään kotiin joskus parin tunnin päästä sinne tultuani.

En halua jättää ikävää muistikuvaa sairaaloista, koska olen kuitenkin paljon oppinut kaikenlaista, mitä en olisi Suomessa oppinut. Olen nähnyt, miten eri tavalla asiat voidaan hoitaa. Huonot asiat ovat avanneet silmiäni näkemään, että meillä on asiat todella hyvin Suomessa. Jos lähden koskaan töihin ulkomaille, tiedän nyt, että käytännöt ovat toisenlaisia ja hoidon laatu eri tasoa. Olen oppinut paljon Latvian terveydenhuollosta, kulttuurista ja käytännöistä sekä saanut uuden ymmärryksen kansainvälisiä opiskelijoita kohtaan.

Muistan, kuinka ensimmäisinä päivinä tänne tulon jälkeen suomalainen ystäväni, joka on Irlannissa vaihdossa, muistutti, että kyllä aika kultaa muistot. Varmasti jonain päivänä haikailen Latvian päiviä ja ikävät muistot hämärtyvät menneisyyteen. Nyt on onneksi vielä pari päivää aikaa nauttia täällä olosta ja lähdenkin tästä pian viimeistä kertaa syömään lemppariravintolassa ja ihailemaan joulutoreja.

Palaan vielä asiaan kotoa käsin, mutta siihen saakka… hyvää joulun odotusta kaikille!

 

Talvi on saapunut tänne ja maassa on ollut lunta jo monta päivää ja tänään oli mittarissa 10 pakkasastetta. Lisäksi joulumusiikki luo lämpimän tunnelman. Lumi on kirkastanut maailmaa ja tehnyt pimeistä aamuista vähän siedettävämpiä! Olen nyt pari viikkoa ollut Riian toiseksi suurimmassa sairaalassa, Paul Stradinin sairaalassa, neurokirurgian osastolla. En tiedä, miksi olen taas kirurgian puolella—minunhan piti suorittaa myös 5 viikkoa perusterveydenhuollon harjoittelua, mutta olen hyväksynyt jo sen, ettei täällä oikein asiat suju samalla tavalla kuin Suomessa. Tuleepahan ainakin kirurgia tutuksi. 

Paul Stradinin sairaala on kaupungin toisella puolella, ja aamuruuhkassa kestää helposti yli tunnin päästä sinne, joka tarkoittaa kovin aikaisia herätyksiä. Onneksi päivät ovat lyhyitä ja ehdin sitten iltapäivällä ottamaan nokoset, jos siltä tuntuu. Osastolla kukaan, paitsi osastonhoitaja (ja hänkin huonosti), ei puhu englantia, joten elekielellä mennään. Minulla kesti jopa pari päivää ymmärtää, mikä osasto oli kyseessä!

Ensimmäisen päivän vietin osastolla olevassa tehohoitohuoneessa, jossa en tehnyt mitään vaan seurasin kaikkea vierestä. Seuraavana päivänä kipitin hoitajan perässä, joka hoiti päivän infuusiolääkkeitä ja sain antaa tabletteja potilaille, sekä vähän avustaa hoitajaa yhdistämään infuusiopullot suonensisäisiin kanyyleihin. Tablettien jakaminen on ollut huvittavaa, kun yritän lausua sukunimiä oikein! Välillä kaikki eivät edes tajua minun sanovan heidän nimensä. Onneksi rannekkeista voi aina tarkistaa, varsinkin jos potilas on unenpöpperöinen tai sairastaa muistisairautta.

Ensimmäiset pari päivää kului myös vanhanaikaisen manuaalisen verenpainemittarin käytön opettelemisessa. Kävimme kyllä niiden käyttöä läpi pari vuotta sitten koulussa, mutta se taito oli jo ehtinyt unohtua ja yritin nolona mitata yhden potilaan verenpainetta muistamatta tarkalleen, miten stetoskooppi liittyi toimenpiteeseen. Potilas oli onneksi ymmärtäväinen ja todella mukava. Nyt osaan kuitenkin oikein sujuvasti mitata verenpaineen manuaalisesti!

Olen myös päässyt harjoittelemaan kanylointia. Kanylointi on haastavaa varsinkin iäkkäillä potilailla, joiden suonet ovat hauraita. Ohjausta on todella vaikea saada ja olenkin yksin yrittänyt kanyloida, kun tarvikkeet on isketty käteen ja elekielellä käsketty huoneeseen. Jos on kysyttävää tai tarvitsen apua, joudun pitkään hakemaan eri huoneista sairaanhoitajaa, jonka kanssa yritän kommunikoida pienellä sanavarastollani ja osoitellen huoneita. Onneksi se on ollut tähän asti riittävää. En toki pysty mitään kysymään potilaiden diagnooseista tai paljon mistään muustakaan, mutta lääkehoitoa on helpompi ymmärtää ja toteuttaa ilman yhteistä kieltä ja on hauska huomata, kuinka paljon pystyn jo ymmärtämään latviaa ja jopa joskus venäjää.

Yhtenä päivänä olin myös ”procedure” (toimenpide) sairaanhoitajan matkassa. Hän hoitaa kaikki haavat ja katetroinnit sekä esimerkiksi avustaa lääkäriä eri toimenpiteissä. Täällä en ole nähnyt kummassakaan sairaalassa verhoja sänkyjen ympärillä kuten Suomessa, joten yksityiset asiat (kuten katetrointi) tehdään toimenpidehuoneessa. Näin pari kestokatetrointia ja olin aika yllättynyt, kun niitä ei tehty steriilisti. Koska infektion riski on todella suuri kestokatetroinnissa, se tehdään Suomessa aina steriilisti, mutta kuten olen monesti jo huomannut, asiat ovat aika erilaisia täällä.

Vapaa-ajalla olen viettänyt aikaa ystävien kanssa ja käynyt muutamissa illanistujaisissa, joissa olen tutustunut muun muassa intialaisiin, ranskalaisiin, turkkilaisiin ja amerikkalaisiin. Kävimme yksi päivä kämppiksen kanssa Latvian kansallisessa kirjastossa, joka on todella hieno rakennus ja sieltä on kaunis näköala Daugavajoen yli ja sen takana olevaan Vanhaankaupunkiin. Olen myös käynyt ihailemassa Riian keskustassa joulutoria ja kauniita valoja ja tietenkin ostanut tulijaisia ja joululahjoja kotiin. Tänään liettualainen huonekaverini lähti takaisin kotimaahan, koska hänen Erasmus-vaihto on täällä päättynyt. On aivan ihanaa saada uusia ystäviä, mutta hyvästeleminen on aina yhtä haikeaa ja surullista. Minun tulee häntä ikävä, mutta onneksi emme asu kovinkaan kaukana toisistamme. Liettuan matka on jo minulla suunnitelmissa!

Karoliina Riikassa

Olen kohta ollut täällä kuusi viikkoa! Välillä tuntuu siltä, kuin olisin täällä asunut jo vuosia, toisinaan taas siltä, että aika rientää. Viime viikko tuntui ainakin kahden viikon pituiselta, kun sain yllättäen vapaa viikon itselleni ja sairastuin melkein saman tien flunssaan. Huonekaveri oli ulkomailla, joten jouduin viettämään monta päivää yksin huoneessa köhimässä, niistämässä ja aivastelemassa. Tosin huonekaverille se ei olisi varmastikaan ollut hauskaa, eli hyvä vaan, ettei hän ollut täällä kärsimässä! Viikonloppuna sain vieraita Suomesta. Vanhempani tulivat pariksi päiväksi kokemaan Riikaa ja viettämään aikaa kanssani. Oli todella mukavaa olla heidän kanssaan ja esitellä kaupunkia. Kävimme suurimmalla torilla ihmettelemässä tavaran määrää, söimme latvialaisessa ravintolassa Lidossa, maistelimme latvialaista hunajakakkua (medus kūka) ja kävelimme monta kilometriä vanhassa kaupungissa ihaillen kauniita käsintehtyjä pipoja, ihania valoja, upeita rakennuksia ja tietenkin vapaudenpatsasta.

Sunnuntaina oli latvialaisten muistama lāčplēša diena eli kaatuneiden muistopäivä. Silloin on tapana laittaa vapaudenpatsaan ympärille kynttilöitä ja pidetään kulkue, jossa marssitaan soihtujen kanssa läpi kaupungin. Se on tähän aikaan vuodesta todella kaunista. Ensi sunnuntaina Latvia juhlii itsenäisyyttään—tänä vuonna, 18.11.2018 siitä tulee 100 vuotta! Olen ylpeä latvialaisten puolesta ja iloitsen heidän kanssaan vapaudesta. Heillä on ollut synkkä ja vaikea historia ja sen jälkiä näkee monessa asiassa täällä. Mutta Latvia on kehittynyt hurjasti 90-luvun alun jälkeen ja sen ihmiset ovat syystä ylpeitä maastaan ja kulttuuristaan ja ovat mielestäni avomielisiä sekä ihania ihmisiä.

Tämän viikon vietän poliklinikalla, jonne kävelee noin 25 minuuttia kauniin metsän läpi. Poliklinikalla mm. rokotetaan potilaita, tehdään suonensisäistä lääkehoitoa, gastro- ja colonoskopioita sekä erilaisia elektiivisiä leikkauksia. Ohjaajani on nuori, vasta valmistunut sairaanhoitaja, joka puhuu todella hyvää englantia. On ollut mukava tutustua häneen ja oppia lisää latvialaisesta terveydenhuollosta, kielestä ja tietenkin sairaanhoidosta.

Olen päässyt rokottamaan ja antamaan injektioita ja tänään onnistuin laittamaan kanyylin potilaan suoneen. Itse asiassa se ei ollut kanyyli vaan neula, jota siellä käytetään muovisen kanyylin sijasta. Aika pelottavaa ajatella, että joku joutuu monta tuntia makaamaan terävä neula suonessa, mutta niin siellä tehdään. Injektiot tehdään myös pääasiallisesti pakaraan dorsogluteaalisesti (pakaran ulkoyläneljännekseen), vaikka ainakin Suomessa ohjataan nykyään pistämään ventrogluteaalisesti (pakaran sivuun). Monet välineet ovat vanhanaikaisia ja miltei kaikki kirjataan vain paperille, kun elektroninen potilastietokanta ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Poliklinikalle ei ole myöskään varattuja aikoja. Potilaat vaan ilmaantuvat paikalle, silloin kun heille sopii, ja saattavat olla harmissaan pitkästä odotusajasta, kun 20 muuta ihmistä on tullut samaan aikaan paikalle. Joskus taas voi mennä muutama tunti, ettei yhtäkään potilasta ilmesty. Ilmoittautuminen käy oven koputuksella sairaanhoitajan oveen. Ohjaajani kertoi puhuneensa asiasta esimiehelleen, mutta ainakaan vielä ei ole ajanvaraussysteemiä otettu käyttöön. Muuten asiat näyttävät siellä sujuvan ja olen tullut kateelliseksi kaikesta ohjaajani saamasta suklaasta! Tapana on kuulemma tuoda sairaanhoitajalle kiitokseksi suklaata ja lääkärille kukkia, joka on minusta aika ihanaa.

Karoliina Riikassa

Ensimmäiset pari viikkoa kului leikkaussaliosastolla Riikan suurimmassa yliopistollisessa sairaalassa. Siellä ei päässyt paljoakaan tekemään ja syy siihen jäi minulle epäselväksi vaikean kommunikoinnin takia. Pääsin kuitenkin seuraamaan noin 20 eri leikkausta: mm. prostektomian, aivokasvaimen poiston, ihosyöpäleikkauksen, rasvaimun, erilaisia suolistoleikkauksia, selkäydin leikkauksen, ja tutuimmaksi tuli tyreoidektomia, jonka näin useamman kerran. Kahden viikon kohokohtana oli päivä, kun sain avustaa tyreoidektomiassa. Ohjaajani oli osastonhoitaja, joten hän ei paljoakaan ollut mukana itse hoitotyössä. Hän oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että englantia osaava hoitaja tuli minua ohjaamaan toiselta osastolta ja hän sitten käänsi minulle venäjää puhuvan leikkaussalihoitajan ohjeet. Kirurgi pyysi instrumentteja latviaksi. Kolme kieltä ympärilläni ja aivan uusi kokemus aiheutti kyllä jännitystä ja stressiä, mutta olin samalla todella kiitollinen, että sain vihdoin jotain tehdä enkä vain sivusta seurata. Leikkaus onnistui hyvin ja kaikki olivat onneksi ymmärtäväisiä osaamattomuuteni suhteen.

Näin valitettavan vähän hoitajien päivistä, enkä päässyt esimerkiksi PACUn ((Post Anesthesia Care Unit eli heräämö) puolelle seuraamaan. Syitä tähän taisi olla kommunikoinnin hankaluus ohjaajan kanssa (joka puhui vaikeasti ymmärrettävää englantia), kielimuuri minun ja hoitohenkilökunnan välillä ja erilaiset käytännöt opiskelijoihin liittyen (pääsin tekemään enintään kuuden tunnin päiviä, jotka alkoivat vasta klo 9). Toki myös se, että ohjaaja teki suurimmaksi osaksi toimistotyötä vaikutti siihen, että en päässyt seuraamaan hoitotyötä tekevää hoitajaa hänen vuoronsa aikana. Olen joutunut hyväksymään sen, etten mitenkään saa täällä tehtyä Turun AMKin asettamia tuntitavoitteita harjoittelua varten, joka on ollut kova pala nieltäväksi tälle tunnolliselle opiskelijalle!

Tällä viikolla aloitin uudella osastolla samassa sairaalassa. Se on kirurgian osasto, jossa on pre- ja post-operatiivisia potilaita. Paikkoja on osastolla 55, sairaanhoitajia kaksi ja hyvänä päivänä kaksi apulaishoitajaa (apulaishoitaja eli ”nurse’s helper” on vähän niin kuin lähihoitaja, mutta ymmärtääkseni vähemmän kouluttautunut). Kerron kohta lisää, miksi siellä on näin hurja potilas-hoitaja suhdeluku. Moderniin leikkaussaliosastoon verrattuna tämä kirurgian osasto on verrattavissa miltei kehitysmaan sairaalaoloihin. Osastolla on huono valaistus, muhkuraiset ilmastointiteipillä korjatut lattiat, vanhat metallisängyt, särisevät valot, huumelääkekaappina toimii vanha  kassakaappi, seinät ovat kellertyneet ja maali rapisee. Potilaat joutuvat tuomaan omat vaatteet ja ostamaan omat tukisukat, jos he niitä tarvitsevat. Osastolla ei ole defibrillaattoria ja hoitaja arveli, että kaipa kardiologian osastolla olisi yksi ja aivan varmasti teho-osastolta löytyy.

Olen haastatellut sairaanhoitajia heidän työstään ja kuulemani perusteella kunnioitukseni heidän työtä kohtaan on noussut suuresti, sillä heillä ei ole helppoa. Latviassa on todella huono tilanne terveydenhuollon kannalta. Sairaanhoitajan palkka on keskimäärin 730 euroa/kk, ja verovähennyksien jälkeen käteen jää noin 500 euroa. Vaikka Latvia on hintatasoltaan alhaisempi kuin Suomi, tämä on silti aika pieni palkka. Suurin osa sairaanhoitajista on töissä vähintään kahdessa eri paikassa, jotta he saisivat tarpeeksi tuloja elääkseen. Melkein kaikissa sairaaloissa yksi vuoro on 24 tuntia ja joillain rauhallisemmilla osastoilla jopa 48 tuntia. Koska Riika on latvialaisille kallis paikka asua, monet sairaanhoitajat asuvat yli 100 km Riikan ulkopuolella ja tekevät siksi mielellään kerralla 48 tunnin työvuoron välttääkseen monen tunnin toistuvaa työmatkaa. Vuorokauden pituisia vuoroja on kuukaudessa kahdeksan, mutta koska hoitajista on pula, määrä voi hyvinkin venyä kymmeneen. Olen ihmetellyt suuresti, miten kukaan voi jaksaa noin pitkiä vuoroja! Hoitajat joiden kanssa olen jutellut asiasta kuitenkin hyväksyvät työtunnit heille tavallisina ja enimmäkseen harmittelevat palkan vähäisyyttä eivätkä pitkiä tunteja. Kyllä arvostus Suomeen täällä kasvaa ja samalla maailmankuva avartuu—olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Täällä on arki ruvennut mukavasti sujumaan. Aloitinkin harjoittelun vasta tällä viikolla, vaikka oletin aloittavani 8.10. Koordinaattori täällä vakuutti, että heillä on tehty näin, jotta vaihtarit saisivat pehmeän laskun uuteen kulttuuriin ja ilmastoon. No, ilmaston kanssa minulla ei ole mitään ongelmia, mutta oli kuitenkin kiva rauhassa asettua tänne ja tutustua uusiin paikkoihin sekä ihmisiin.

Asun täällä opiskelija-asuntolassa ja meille kansainvälisille opiskelijoille on varattu pieni käytävä, jonka varrella on kolme makuuhuonetta, olkkari, keittiö sekä WC. Huonekaverina minulla on liettualainen fysioterapeutti ja vastapäisessä huoneessa asuu tšekkiläinen ensihoitajaopiskelija. Viime viikolla täällä oli vielä kaksi turkkilaista sairaanhoitajaopiskelijaa, mutta he ovat nyt palanneet kotimaahan jatkamaan opintoja.

Olen päässyt käymään jo kolmessa eri kaupungissa. Heti ensimmäisenä aamuna lähdin junalla reissuun uusien ystävien kanssa pieneen rantakaupunkiin nimeltä Saulkrasti, jossa kävelimme monta kilometriä meren vieressä nauttien lämmöstä (16 astetta tuntui todella mukavalta, kun Suomesta lähtiessä oli jo pakkasta ollut yöllä) ja aurinkoisesta päivästä. Pääsin myös tutustumaan Jelgavan kaupunkiin puolalaisen Erasmus-koordinaattorin ja hänen kollegan kanssa. Se on yliopistokaupunki, jonka yliopisto sijaitsee vanhan palatsin sisällä! Viime lauantaina matka vei Cēsisin kaupunkiin, joka on kuuluisa 1200-luvulla rakennetusta linnasta. Kaupunki oli viehättävä ja luonto henkeäsalpaava ruskan loimussa. Sen keskellä linna oli upea.

Maanantaina alkoi kirurgian harjoittelu yliopistollisessa sairaalassa, joka on vain 10 minuutin kävelyn päässä asuntolasta. Sairaalaa vähitellen remontoidaan modernimmaksi, mutta sisältä löytyy vielä käytössä olevia osia, jotka ovat kuin suoraan Neuvostoliiton ajoilta: huonosti valaistutut käytävät, muhkuraiset lattiat, harmaat ovet ja 60-luvun istuimet muistuttavat kauhuleffan hylätystä sairaalasta. Kirurgian osasto on kuitenkin täysin remontoitu, moderni ja varustettu tasokkailla laitteilla. En ole päässyt vielä kovinkaan paljon tekemään ja kommunikointi ohjaajan kanssa on haastavaa kielimuurin takia, mutta olen kuitenkin saanut seurata neljänä päivänäni siellä ainakin viittä eri leikkausta. Mielenkiintoisin tähän asti on varmaankin ollut aivoleikkaus, jossa poistettiin potilaalta kasvain.

Ei muuta tällä kertaa. Kerron taas lisää kuulumisia marraskuun alussa. Oikein ihanaa lokakuuta kaikille!

Karoliina

Moi, mä olen Karoliina ja tässä blogissa kirjoittelen parin viikon välein harjoitteluvaihdostani Latviassa tänä syksynä. Opiskelen kolmatta vuotta sairaanhoitajaksi Turun ammattikorkeakoulussa ja seuraavat harjoitteluni ovat kirurgiassa sekä perusterveydenhuollossa. Latviassa tulen asumaan Riikassa, ja siellä Medical College of the University of Latvia järjestää minulle harjoittelupaikat ja jopa asunnon. Harjoittelupaikoista en vielä tiedä, mutta yritän ottaa rennosti ja luottaa siihen, että saan jossain harjoittelutunnit täyteen.

Päätin jo vuosi sitten, että ilman muuta lähden vaihtoon. Vaikka olenkin asunut ulkomailla suurimman osan elämääni, en ole koskaan pysyvästi asunut paikassa, jossa en osaisi kieltä tai ymmärtäisi kulttuuria. Harjoittelun suorittaminen vaihdossa on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea elämää vieraassa maassa ilman paineita työn etsimisestä, uuden koulun aloittamisesta tai stressiä isosta muutosta. Vaihtarina pääsee kokeilemaan työelämää ohjattuna, oppimaan uutta kieltä ja kulttuuria ja näkemään millaista tavallinen elämä kohdemaassa on tavalla, jota turistit eivät voi nähdä. Työharjoitteluni ovat yhteensä 10 viikkoa, joten aika ei edes ole niin pitkä, että joutuisi hyvästelemään Suomen moneksi kuukaudeksi.

Olen aiemmin asunut Latviassa kuukauden verran, joten maa on jotakuinkin tuttu minulle. Muistan joitakin tervehdyksiä ja peruslauseita, jotka auttavat varmasti kommunikoimaan latvialaisten kanssa. Tavoitteeni on pystyä keskustelemaan latviaksi ennen harjoittelun loppua. Latvia ei kuitenkaan ollut ensimmäinen valintani—hain ensisijaisesti Norjaan, mutta sieltä ei löytynytkään tarpeeksi harjoittelupaikkoja, joten ehdotin tuttua Latviaa kouluni KV-koordinaattorille, ja tässä sitten ollaan.

Vähän kyllä jo jännittää elämänmuutos, mutta samalla odotan innolla uusia kokemuksia. Lento on varattu 5.10 illalla, ja minulle on vakuutettu, että pääsen rakennukseen sisälle, jos soitan ovikelloa (en siis tiedä edes millainen asunto/huone on tulossa—vaikka olen kyllä yrittänyt kysyä!) ja toivottavasti  minulle löytyy huone.

Nyt ei muuta kuin paldies ja tiksimies vēlāk, eli kiitos ja näkemiin. Seuraavaksi kirjoittelenkin Riikasta.

 

Janette Indonesiassa

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla on päättynyt. Viimeisen viikon parhaimpiin hetkiin kuuluivat ehdottomasti joogatunnit intialaisen joogaopettajan opastamana. Tässä blogitekstissä pohdin pääasiassa mitä tästä ulkomaan harjoittelusta on jäänyt käteen sekä kerron vinkkejä ulkomaan harjoitteluun lähteville ja sitä suunnitteleville.

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla kuuluu ehdottomasti elämäni tärkeimpiin kokemuksiin. Syy siihen on monen tekijän summa. Aika täällä ei ole ollut pelkästään ruusuilla tanssimista, vaan tähän aikaan on sisältynyt myös haastavia hetkiä, jolloin on pienesti koti-ikäväkin päässyt tulemaan.

Kysymys ”kannattaako lähteä ulkomaille harjoitteluun” pyörii varmasti monen opiskelijan mielessä. Minun mielipiteeni on, että totta vie kannattaa!! Itse koen, että harjoittelu on ollut ennen kaikkea opettava ja hauska, mutta myös itseä kasvattava ja haastava, sillä erilaisten haasteiden kohtaaminen on tullut täällä tutuksi.

Vaikka teksteissäni olen kirjoittanut pääasiassa positiivissävytteisesti niin harjoitteluun on kuulunut myös erilaisia haasteita. Erilaiset haasteet kuuluvat varmasti jokaiseen ulkomaan harjoitteluun, siksi haluan niitä hieman avata. Ensimmäiseksi tulee mieleen kielimuuri. Harjoittelupaikassamme suurimmalle osalle työntekijöistä englannin kielellä kommunikointi loi haasteita. Tämä vaikutti suuresti esimerkiksi ohjaustilanteisiin. Tiettyjen ihmisten kanssa vuorossa ollessa ohjaaminen oli vähäistä. Tuntui, että osa työntekijöistä vältteli kommunikointitilanteita huonon kielitaidon vuoksi. Tällöin olo tuntui ulkopuoliselta, mutta näissä tilanteissa yritti kuitenkin itse tunkeutua mukaan erilaisiin tilanteisiin. Harjoittelun aikana meille ei määritelty omia ohjaajia. Tämä olisi myöhemmin ajateltuna saattanut olla hyvä vaihtoehto. Olisi ollut joku jota työpäivän aikana aina seurata ja jolta olisi varmasti saanut jonkinlaista ohjausta päivän aikana. Kannattaa siis ehkä harjoitteluissa vaatia itselleen ohjaaja aina vuoron ajaksi. Toinen haaste, jonka koin suurena harjottelussa, on toisen hoitokulttuurin erilaiset hoitotavat. Monien erilaisten työtapojen omaksuminen ja niiden kanssa toimiminen on ollut hieman haastavaa, mutta uusia kokemuksia täältä lähdettiinkin hakemaan. Tässä harjoittelussa on joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kun on joutunut esimerkiksi siirtämään potilasta tavalla, johon ei ole tottunut. Kyseiset siirtotavat eivät ole turvalliset potilaalle eikä hoitajalle. Keskustelin harjoittelupaikkamme yhteyshenkilön kanssa mietteistäni, joita minulle heräsi harjoittelumme aikana.  Olen kertonut, että on ollut haastavaa tulla toiseen maahan ja vielä uuteen hoitokulttuuriin pidemmäksi aikaa. Yhteyshenkilömme sanoi, että voi pienesti tuntea mitä me koemme. Hän kertoi olleensa muutaman viikon harjoittelussa Japanissa, joka oli ollut raskasta aikaa hänelle uuden kielen ja kulttuurin vuoksi. Hän oli koko ajan ajatellut, että haluaa kotiin, mutta kun kotiin lähtö koitti, niin hän halusi jäädä. Hieman samankaltaisilla fiiliksillä itsekin olin harjoittelun loppupuolella. Tuntuu, että kun on alkanut sopeutumaan tänne paremmin, niin lähdön aika jo koittaa. Sopeutuminen vie yllättävän paljon aikaa ulkomaan harjoittelussa, joten jos on mahdollista, niin kannattaa tehdä vaikka muutama harjoittelu putkeen ulkomailla. Tuntuu, että nämä 6 viikkoa, jotka olemme täällä viettäneet ovat menneet hujauksessa. 

Erilaisista haasteista huolimatta, olen tyytyväinen menneeseen harjoitteluun.  En kuitenkaan suosittele kyseistä harjoittelupaikkaa muille opiskelijoille, sillä se ei vastaa sitä mitä opiskelijan odotetaan oppivan kyseisen harjoittelun aikana. Se ei myöskään ylläpidä jo opittuja taitoja, sillä tekemistä on todella vähän ja samaan aikaan saattaa tosissaan olla 8 muutakin opiskelijaa paikalla. Vaihdon kannalta ajateltuna tänne lähteminen oli hyvä päätös. Olen oppinut uusia asioita ja saanut paljon uusia kokemuksia. Olemme tuurilla päässeet osallistumaan erilaisiin tapahtumiin, jotka on järjestetty juuri täällä olo aikanamme. Mahtavaa on ollut se, että täällä on ollut myös kaksi luokkatoveria tekemässä harjoittelua, joiden kanssa on voinut jakaa harjoittelun hyvät ja huonot hetket.

Vinkkejä: Kohdemaan valintaan kannattaa käyttää aikaa. Kannattaa miettiä esimerkiksi minkälaiseen kulttuuriin haluaa tutustua, mitä haluaa nähdä ja mitä oppia. Kannattaa miettiä, että haluaako maan, jossa pärjää hyvin osaamallaan kielellä vai haluaako haastavamman harjoittelun sen myötä, kun yhteistä kieltä ei ole. Harjoittelupaikka kannattaa ehkä valita ammattikorkeakoulusi kautta tai jonkun luotettavan järjestön kautta. Tällöin saat hyvät tiedot siitä, millainen paikka olisi harjoittelupaikkana ja onko se sellainen mitä itse haet. Omaan kokemukseen vedoten suosittelen myös etsimään yösijan jostain muualta kuin harjoittelupaikalta. Luulen, että olisi välillä rentoutunut paremmin ja työkuviot olisivat siirtyneet ajatuksissa kauemmas, jos olisimme asuneet eri paikassa.

Menneen harjoittelun syvällisempi pohdiskelu alkaa varmaan vasta Suomen mantereella, kun pääsee rauhassa mietiskelemään tapahtuneita eikä koko ajan tapahdu jotain uutta! Nyt loma täällä Balilla alkaa. Sydämellisesti suosittelen ulkomaan vaihtoa kaikille sitä harkitseville! Tämä on ollut kokemuksena todella rikastuttava ja uskomaton!! Tsemppiä vielä kaikille vaihtoon lähtijöille ja sitä suunnitteleville!!! 🙂 Nyt uusia seikkaluja kohti, heippa!:)

Janette Indonesiassa

Viides viikko on mennyt nopeasti, kun taas on tapahtunut paljon kaikkea uutta. Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman iäkkäille. Olimme suunnitelleet tapahtuman niin, että se oli vauhdikkaampi ja vaativampi kuin edellinen pitämämme tuolijumppa. Tällä kertaa jumppamme oli kolmiosainen. Ensiksi pidimme venyttelytuokion, jonka toteutimme suomalaisen musiikin tahdissa. Sitten siirryimme koko kehoa aktivoivaan jumppaan, joka sai hien virtaamaan niin meillä kuin vanhuksillakin. Viimeisessä osassa oli tuolijumppa, jossa toteutettiin laajalti erilaisia jalka- ja käsiliikkeitä. Kolmiosaisen jumpan jälkeen siirryimme ääniharjoituksiin. Harjoitukset suoritettiin niin, että me kävimme läpi viikonpäivät ensin indonesian kielellä, sitten suomeksi. Vanhukset toistivat sanat aina perässämme. Tämän jälkeen olivat vuorossa eläimet. Hankaluuksia tuotti muun muassa sanat, joissa oli kaksoiskonsonantit tai sanat, jotka sisälsivät ä ja ö kirjaimia. Huomattiin, että esimerkiksi pöllö, hämähäkki ja heinäsirkka olivat vaikeita lausua. Vanhukset osallistuivat eri toimintoihin aktiivisesti ja meillekin jäi hyvä mieli. 

Tällä viikolla pääsimme tutustumaan harjoittelupaikkamme ambulanssiin. Ambulanssi oli sisältä aika kolkko. Potilaan kuljetustilassa ei ollut mitään muuta kuin paarisänky ja istumapaikka hoitajalle. Sisällä ei siis ollut mitään valmiina, ei edes lääkkeitä tai muita hoitotarvikkeita. Hoitaja sanoi, että happipullo ei ole autossa valmiina, vaan se tuodaan autoon, jos sitä tarvitaan. Hoitaja myös sanoi, että on olemassa hätätilanteita varten ensiapulaukku, joka otetaan mukaan potilaskuljetuksiin. Yleisimmät syyt miksi harjoittelupaikkamme joutuu käyttämään ambulanssia ovat potilaalla ilmenevät hengenahdistuskohtaukset ja kovasta kuumeesta johtuvat kramppikohtaukset. Ambulanssia käytetään siihen, jos harjoittelupaikkamme potilas tarvitsee sairaalahoitoa tai jos joku akuuttia hoitoa tarvitseva poliklinikan asiakas tarvitsee kyydin sairaalahoitoon. Potilaan mukaan lähtee aina harjoittelupaikassamme paikalla oleva päivystävä lääkäri ja yksi sairaanhoitaja. 

Klinik SadaJiwa järjestää kotikäyntejä kylän asukkaille, jolloin heiltä kontrolloidaan muun muassa verenpaine ja kysellään yleisvointia. Tällä viikolla pääsin ensimmäisen kerran osallistumaan kotikäynneille. Lähdimme matkaan sairaanhoitajan kanssa käyttäen skootteria kulkupelinä. Jätimme skootterin erään kadun varteen ja aloitimme tämän kadun taloissa vierailun järjestyksessä. Talot ovat useimmiten sellaisia, että yhden perheen asuinalueeseen kuuluu monen monta taloa ja rakennusta, jossa koko perhe asuu. Tämän maan yksi hyvä kulttuurinen piirre on se, että vanhempia ja isovanhempia hoidetaan kotona heidän elämänsä loppuun saakka. Tämän vuoksi Balilla ei ole samanlaisia vanhainkoteja kuin Suomessa. Täällä perheeseen, joka asuu samassa asuinalueessa kuuluu siis pääasiassa lähisuku ainakin lapset, isät, äidit, isovanhemmat ja isoisovanhemmat.  Kun menimme asiakkaan pihaan, löysimme joko itse asiakkaan tai jonkun perheenjäsenen, jonka täytyi lähteä etsimään rakennuksista tiettyä perheenjäsentä, jota tulimme tapaamaan. Täällä sairaanhoitajan tulosta ei ilmoiteta etukäteen tällaisilla kotikäynneillä. Täällä vain mennään ja katsotaan onko asiakas kotona. Keskustelut tapahtuivat indonesian kielellä, joten en ymmärtänyt keskusteluista juurikaan mitään. Oli kuitenkin mukava päästä katsomaan erilaisia asuinympäristöjä ja kurkistamaan pienesti paikallisten ihmisten elämään!

Perjantaina pääsimme osallistumaan erään perheen lapsen synttärijuhlaan. Täällä synttäreitä juhlitaan kuuden kuukauden välein. Suurin synttärijuhla tapahtuu silloin, kun lapsi täyttää puolitoista vuotta. Juhlapaikalle lähdimme seitsemän aikaan aamulla. Seremonia kotitemppelillä oli jo alkanut, kun saavuimme juhlapaikalle. Se kesti yhteensä noin kaksi tuntia, jonka aikana me istuimme ja seurasimme mitä tapahtuu. Välillä osallistuimme itsekin rukouksiin. Seremoniassa yksi mies istui alttarilla ja lausui erilaisia rukouksia temppelillä. Hän ”johti” tätä tapahtumaa. Seremoniaan liittyi monenlaista toimintaa. Esimerkiksi siellä oli tipu ja iso ankka, joiden jalat oli sidottu niin etteivät ne karkaa. Loppuseremoniassa näitä lintuja kiikutettiin eri temppelin osiin ja niitä kolautettiin muutamia kertoja esimerkiksi alttariin osiin ja jopa synttärisankarin päähän. Ankkaa ja tipua siis tömäytettiin synttärisankarin päähän… Kyllä siinä puolitoistavuotias poikakin hämmentyneenä katsoi, että mitä täällä tapahtuu. Hieman huvitti katsoa tätä seremoniaa, mutta paikallisille ihmisille nämä ovat ihan normi meininkejä. Hieman jäi epäselväksi kaikkien seremonian tapahtumien tarkoitukset, mutta pääasia että pääsimme osallistumaan siihen. Seremonian jälkeen päästiin syömään. Tarjolla oli monenlaista balilaista ruokaa. Yksi ruuista oli nimeltään babi guling, joka on tehty porsaasta. Tarjolla ollut babi guling tehtiin siis kokonaisesta porsaasta, josta on kuva mukana. Aamulla ennen seremonian alkamista huomasimme kyseisen porsaan temppelillä ulkona helteessä. Siinä se makoili vähintään kaksi tuntia auringonpaisteessa, ennen kuin päästiin syömään sitä. Namskista… Ruokaan sisältyi tällä kertaa porsaan nahkaa ja löllöä porsaan lihaa. Balilaiset ihmiset yleisesti ottaen nauttivat babi gulingista, mutta itselle se ei kuitenkaan päässyt lempiruokien listalle. Kaikkea on kuitenkin kiva kokeilla.

Viimeinen viikko harjoittelussa on jo alkanut. Tuntuu todella oudolta ajatus lähdöstä, kun täällä on jo monta viikkoa ollut. Harjoittelun jälkeen kuitenkin loma täällä Balilla alkaa, joten innokkain mielin odotan loman alkua! 

Janette Indonesiassa

Potilaan hoito Klinik SadaJiwalla on moniulotteista. Täällä hoidetaan potilaita neljän eri osa-alueen kautta. Näitä ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen. Fyysinen osa-alue näkyy täällä joka päivä, sillä päivittäin potilaat tekevät kuntonsa mukaisesti kävelyharjoituksia, käyvät fysioterapeutin luona tekemässä erilaisia harjoitteita sekä yksi vuodepotilas ja yksi pyörätuolilla liikkuva potilas saa lihaksia lämmittävää valohoitoa. Valohoidon jälkeen fysioterapeutti tekee potilaalle erilaisia raajojen liikkuvuusharjoituksia. Lämpölampulla lämmitetään ensin lihaksia ja vilkastutetaan verenkiertoa. Tämän jälkeen liikkeet ovat potilaalle mielyttävämpiä. Fyysinen osa-alue näkyy hoidossa myös torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteetteina ja satunnaisina aktiviteetteina muinakin päivinä. Psyykkinen osa-alue näkyy hoidossa niin, että täällä käy kahdesti viikossa juttelemassa psykiatri potilaiden kanssa. Aika hyvä tilanne minun mielestäni. Sosiaalinen osa-alue näkyy päivittäin potilaiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta sekä torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteettitapahtumien ansiosta, sillä aktiviteettitapahtumiin kerääntyy aina paljon ihmisiä Mengwin kylältä. Hengellinen osa-alue täällä näkyy ihmisillä, jotka haluavat vaalia uskontoaan täällä. Osa rukoilee ja osa käy kirkossa omaistensa kanssa. Tällä hetkellä täällä ei ole hoidossa ketään, joka ei kuuluisi balin hindulaiseen uskontoon, mikä on balin laajin uskontokunta. Balilla hindulaisuus on erikoistunut omaksi uskonnokseen, balilaiseksi hindulaisuudeksi. Eräs paikallinen kertoi meille, että syntyminen balilaiseen hindulaisuskontoon tarkoittaa käytännössä sitä, että valinnanvapautta ei juurikaan ole uskonnon suhteen, niinkuin meillä Suomessa on. Jos täällä päättää kuitenkin vaihtaa uskontoa, niin takaisin paluuta ei ole. Uskonnon vaihtaminen ei ole siis hyväksyttävää.

Viikon sisällä olemme vierailleet kahdessa balilaisessa sairaalassa. Sairaalavierailut järjesti pyynnöstämme meidän harjoittelupaikkamme johtaja. Ensimmäinen sairaala sijaitsi harjoittelupaikastamme noin tunnin ajomatkan päässä, melkein keskellä balin saarta. Sairaala oli nimeltään Premagana sairaala ja se oli yksityinen sairaala. Perillä vastassa olikin kaksi sairaalan työntekijää, toinen oli lääkäri ja toinen jonkin sortin manageri. Balilla sairaalan koot voidaan luokitella a, b, c ja d kokoisiksi sairaaloiksi. Tämä sairaala oli kokoa c eli toiseksi pienin. Sairaalalla näimme muun muassa aikuispuolen ja lasten puolen poliklinikat, hemodialyysitilan ja ensiaputilan. Lääkärit kertoivat, että Balilla terveydenhuolto on vasta kehittymässä parempaan suuntaan ja verrattuna Suomeen se on jonkin verran jäljessä. Sairaalalla oli suhteellisen paljon ihmisiä odotustiloissa, joten kysyimme tuleeko perhe yleensä mukaan sairaalaan perheenjäsenen tullessa hoitoon. He kertoivat, että yleensä potilaan mukana sairaalaan tulee perhe ja potilaalla saattaa olla jopa kaksikymmentä ihmistä mukana sairaalassa. Vaikka hän varmaan liioitteli jonkin verran, niin en ihmettele yhtään, jos ihmismäärä on suuri, sillä täällä perhe on todella läheinen ja meno on todella yhteisöllistä.

Täällä perhe saa yöpyä sairaalassa potilaan kanssa. Osa omaisista makoili sairaalan lattioilla odottaen kuulumisia hoidossa olevasta perheenjäsenestä. Sairaalassa huomiomme kiinnittyi seinälle kiinnitettyyn neljän kypärän rivistöön. Kypärät olivat eri värisiä. Lääkäri kertoi, että sairaalassa on nimetyt henkilöt, jotka pukevat kypärät päälleen tulipalon sattuessa ja hoitavat omat tehtävänsä. Punaisen kypärän pukeva henkilö hoitaa vaahtosammutimen käytön. Sinisen kypärän pukeva henkilö hoitaa potilaiden evakuoinnin. Valkoisen kypärän pukeva henkilö pelastaa tärkeät asiapaperit ja keltaisen kypärän pukeva henkilö pelastaa lääkkeet ja erilaiset lääkelaitteet. Sairaalassa oli suunnitelman lisäksi palovaroittimia ja vaahtosammuttimia tulipalon varalle.

Toinen sairaalavierailu oli Jimbaran sairaalaan. Tämä sairaala luokitellaan c luokan sairaalaksi, mutta tämä oli aivan erilainen kuin ensimmäinen sairaala. Tämä sairaala oli paljon uudemman näköinen ja se oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä pois. Kuvassa näkyy kuinka avaraa ja riisuttua paikassa oli. Jimbaran sairaala on julkinen sairaala, joka sijaitsee Balin eteläosassa. Sairaalassa on erilaisia osastoja esimerkiksi poliklinikka, vastasyntyneiden osasto ja ensiaputila. Sairaala on kaksi kerroksinen ja siellä on yhteensä noin 100 työntekijää mukaan luettuna lääkärit, hoitajat, managerit ja muut assistentit. Kyseessä ei siis ollut iso sairaala. Sairaalan vuodeosasto jaetaan vip a, vip b sekä luokka 1, 2 ja 3:seen. Vip huoneita emme nähneet, mutta niissä majoittuivat ihmiset, joilla on varaa maksaa yksityisyydestä ja paremmasta huoneesta. Luultavasti ne olivat yhden hengen huoneita. 1. luokan huoneessa oli kaksi potilassänkyä, jotka oli sijoitettu pieniin syvänteisiin, jolloin potilas sai paremmin yksityisyyttä huoneessa. Heillä oli myös omat telkkarit. 2. luokan huone oli kahden hengen huone ilman syvännettä. Yksityisyyttä sai verholla. 3. luokan huoneessa oli kolme sänkyä vieri vieressä. 2. ja 3. luokan huoneet näyttivät samanlaisilta potilashuoneilta, joita olen Suomessa itse nähnyt. Sairaalassa 3. luokan huoneet olivat halvimpia potilaille ja mitä paremman huoneen potilas haluaa, sitä enemmän huoneesta saa maksaa. Päivän lopussa meille selvisi, että tällä sairaalalla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tulipalon varalle. He sanoivat, että suunnitelma on vasta suunnitteilla. Onneksi heillä sentään oli käytössä palovaroittimet ja vaahtosammuttimet.

Harjoitteluaikamme alkaa pikkuhiljaa loppumaan. Viikot ovat menneet todella nopeasti ja loppuharjoittelu menee varmasti sitäkin nopeammin. Erilaista oppimista tapahtuu koko ajan ja olemme saaneet tähän mennessä paljon uusia kokemuksia! Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman vanhuksille, josta enemmän kerron seuraavassa postauksessa! Pääsemme perjantaina osallistumaan balilaisille synttäreille, joten on taas jotakin mitä odottaa!