Moi, mä olen Karoliina ja tässä blogissa kirjoittelen parin viikon välein harjoitteluvaihdostani Latviassa tänä syksynä. Opiskelen kolmatta vuotta sairaanhoitajaksi Turun ammattikorkeakoulussa ja seuraavat harjoitteluni ovat kirurgiassa sekä perusterveydenhuollossa. Latviassa tulen asumaan Riikassa, ja siellä Medical College of the University of Latvia järjestää minulle harjoittelupaikat ja jopa asunnon. Harjoittelupaikoista en vielä tiedä, mutta yritän ottaa rennosti ja luottaa siihen, että saan jossain harjoittelutunnit täyteen.

Päätin jo vuosi sitten, että ilman muuta lähden vaihtoon. Vaikka olenkin asunut ulkomailla suurimman osan elämääni, en ole koskaan pysyvästi asunut paikassa, jossa en osaisi kieltä tai ymmärtäisi kulttuuria. Harjoittelun suorittaminen vaihdossa on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea elämää vieraassa maassa ilman paineita työn etsimisestä, uuden koulun aloittamisesta tai stressiä isosta muutosta. Vaihtarina pääsee kokeilemaan työelämää ohjattuna, oppimaan uutta kieltä ja kulttuuria ja näkemään millaista tavallinen elämä kohdemaassa on tavalla, jota turistit eivät voi nähdä. Työharjoitteluni ovat yhteensä 10 viikkoa, joten aika ei edes ole niin pitkä, että joutuisi hyvästelemään Suomen moneksi kuukaudeksi.

Olen aiemmin asunut Latviassa kuukauden verran, joten maa on jotakuinkin tuttu minulle. Muistan joitakin tervehdyksiä ja peruslauseita, jotka auttavat varmasti kommunikoimaan latvialaisten kanssa. Tavoitteeni on pystyä keskustelemaan latviaksi ennen harjoittelun loppua. Latvia ei kuitenkaan ollut ensimmäinen valintani—hain ensisijaisesti Norjaan, mutta sieltä ei löytynytkään tarpeeksi harjoittelupaikkoja, joten ehdotin tuttua Latviaa kouluni KV-koordinaattorille, ja tässä sitten ollaan.

Vähän kyllä jo jännittää elämänmuutos, mutta samalla odotan innolla uusia kokemuksia. Lento on varattu 5.10 illalla, ja minulle on vakuutettu, että pääsen rakennukseen sisälle, jos soitan ovikelloa (en siis tiedä edes millainen asunto/huone on tulossa—vaikka olen kyllä yrittänyt kysyä!) ja toivottavasti  minulle löytyy huone.

Nyt ei muuta kuin paldies ja tiksimies vēlāk, eli kiitos ja näkemiin. Seuraavaksi kirjoittelenkin Riikasta.

 

Janette Indonesiassa

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla on päättynyt. Viimeisen viikon parhaimpiin hetkiin kuuluivat ehdottomasti joogatunnit intialaisen joogaopettajan opastamana. Tässä blogitekstissä pohdin pääasiassa mitä tästä ulkomaan harjoittelusta on jäänyt käteen sekä kerron vinkkejä ulkomaan harjoitteluun lähteville ja sitä suunnitteleville.

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla kuuluu ehdottomasti elämäni tärkeimpiin kokemuksiin. Syy siihen on monen tekijän summa. Aika täällä ei ole ollut pelkästään ruusuilla tanssimista, vaan tähän aikaan on sisältynyt myös haastavia hetkiä, jolloin on pienesti koti-ikäväkin päässyt tulemaan.

Kysymys ”kannattaako lähteä ulkomaille harjoitteluun” pyörii varmasti monen opiskelijan mielessä. Minun mielipiteeni on, että totta vie kannattaa!! Itse koen, että harjoittelu on ollut ennen kaikkea opettava ja hauska, mutta myös itseä kasvattava ja haastava, sillä erilaisten haasteiden kohtaaminen on tullut täällä tutuksi.

Vaikka teksteissäni olen kirjoittanut pääasiassa positiivissävytteisesti niin harjoitteluun on kuulunut myös erilaisia haasteita. Erilaiset haasteet kuuluvat varmasti jokaiseen ulkomaan harjoitteluun, siksi haluan niitä hieman avata. Ensimmäiseksi tulee mieleen kielimuuri. Harjoittelupaikassamme suurimmalle osalle työntekijöistä englannin kielellä kommunikointi loi haasteita. Tämä vaikutti suuresti esimerkiksi ohjaustilanteisiin. Tiettyjen ihmisten kanssa vuorossa ollessa ohjaaminen oli vähäistä. Tuntui, että osa työntekijöistä vältteli kommunikointitilanteita huonon kielitaidon vuoksi. Tällöin olo tuntui ulkopuoliselta, mutta näissä tilanteissa yritti kuitenkin itse tunkeutua mukaan erilaisiin tilanteisiin. Harjoittelun aikana meille ei määritelty omia ohjaajia. Tämä olisi myöhemmin ajateltuna saattanut olla hyvä vaihtoehto. Olisi ollut joku jota työpäivän aikana aina seurata ja jolta olisi varmasti saanut jonkinlaista ohjausta päivän aikana. Kannattaa siis ehkä harjoitteluissa vaatia itselleen ohjaaja aina vuoron ajaksi. Toinen haaste, jonka koin suurena harjottelussa, on toisen hoitokulttuurin erilaiset hoitotavat. Monien erilaisten työtapojen omaksuminen ja niiden kanssa toimiminen on ollut hieman haastavaa, mutta uusia kokemuksia täältä lähdettiinkin hakemaan. Tässä harjoittelussa on joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kun on joutunut esimerkiksi siirtämään potilasta tavalla, johon ei ole tottunut. Kyseiset siirtotavat eivät ole turvalliset potilaalle eikä hoitajalle. Keskustelin harjoittelupaikkamme yhteyshenkilön kanssa mietteistäni, joita minulle heräsi harjoittelumme aikana.  Olen kertonut, että on ollut haastavaa tulla toiseen maahan ja vielä uuteen hoitokulttuuriin pidemmäksi aikaa. Yhteyshenkilömme sanoi, että voi pienesti tuntea mitä me koemme. Hän kertoi olleensa muutaman viikon harjoittelussa Japanissa, joka oli ollut raskasta aikaa hänelle uuden kielen ja kulttuurin vuoksi. Hän oli koko ajan ajatellut, että haluaa kotiin, mutta kun kotiin lähtö koitti, niin hän halusi jäädä. Hieman samankaltaisilla fiiliksillä itsekin olin harjoittelun loppupuolella. Tuntuu, että kun on alkanut sopeutumaan tänne paremmin, niin lähdön aika jo koittaa. Sopeutuminen vie yllättävän paljon aikaa ulkomaan harjoittelussa, joten jos on mahdollista, niin kannattaa tehdä vaikka muutama harjoittelu putkeen ulkomailla. Tuntuu, että nämä 6 viikkoa, jotka olemme täällä viettäneet ovat menneet hujauksessa. 

Erilaisista haasteista huolimatta, olen tyytyväinen menneeseen harjoitteluun.  En kuitenkaan suosittele kyseistä harjoittelupaikkaa muille opiskelijoille, sillä se ei vastaa sitä mitä opiskelijan odotetaan oppivan kyseisen harjoittelun aikana. Se ei myöskään ylläpidä jo opittuja taitoja, sillä tekemistä on todella vähän ja samaan aikaan saattaa tosissaan olla 8 muutakin opiskelijaa paikalla. Vaihdon kannalta ajateltuna tänne lähteminen oli hyvä päätös. Olen oppinut uusia asioita ja saanut paljon uusia kokemuksia. Olemme tuurilla päässeet osallistumaan erilaisiin tapahtumiin, jotka on järjestetty juuri täällä olo aikanamme. Mahtavaa on ollut se, että täällä on ollut myös kaksi luokkatoveria tekemässä harjoittelua, joiden kanssa on voinut jakaa harjoittelun hyvät ja huonot hetket.

Vinkkejä: Kohdemaan valintaan kannattaa käyttää aikaa. Kannattaa miettiä esimerkiksi minkälaiseen kulttuuriin haluaa tutustua, mitä haluaa nähdä ja mitä oppia. Kannattaa miettiä, että haluaako maan, jossa pärjää hyvin osaamallaan kielellä vai haluaako haastavamman harjoittelun sen myötä, kun yhteistä kieltä ei ole. Harjoittelupaikka kannattaa ehkä valita ammattikorkeakoulusi kautta tai jonkun luotettavan järjestön kautta. Tällöin saat hyvät tiedot siitä, millainen paikka olisi harjoittelupaikkana ja onko se sellainen mitä itse haet. Omaan kokemukseen vedoten suosittelen myös etsimään yösijan jostain muualta kuin harjoittelupaikalta. Luulen, että olisi välillä rentoutunut paremmin ja työkuviot olisivat siirtyneet ajatuksissa kauemmas, jos olisimme asuneet eri paikassa.

Menneen harjoittelun syvällisempi pohdiskelu alkaa varmaan vasta Suomen mantereella, kun pääsee rauhassa mietiskelemään tapahtuneita eikä koko ajan tapahdu jotain uutta! Nyt loma täällä Balilla alkaa. Sydämellisesti suosittelen ulkomaan vaihtoa kaikille sitä harkitseville! Tämä on ollut kokemuksena todella rikastuttava ja uskomaton!! Tsemppiä vielä kaikille vaihtoon lähtijöille ja sitä suunnitteleville!!! 🙂 Nyt uusia seikkaluja kohti, heippa!:)

Janette Indonesiassa

Viides viikko on mennyt nopeasti, kun taas on tapahtunut paljon kaikkea uutta. Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman iäkkäille. Olimme suunnitelleet tapahtuman niin, että se oli vauhdikkaampi ja vaativampi kuin edellinen pitämämme tuolijumppa. Tällä kertaa jumppamme oli kolmiosainen. Ensiksi pidimme venyttelytuokion, jonka toteutimme suomalaisen musiikin tahdissa. Sitten siirryimme koko kehoa aktivoivaan jumppaan, joka sai hien virtaamaan niin meillä kuin vanhuksillakin. Viimeisessä osassa oli tuolijumppa, jossa toteutettiin laajalti erilaisia jalka- ja käsiliikkeitä. Kolmiosaisen jumpan jälkeen siirryimme ääniharjoituksiin. Harjoitukset suoritettiin niin, että me kävimme läpi viikonpäivät ensin indonesian kielellä, sitten suomeksi. Vanhukset toistivat sanat aina perässämme. Tämän jälkeen olivat vuorossa eläimet. Hankaluuksia tuotti muun muassa sanat, joissa oli kaksoiskonsonantit tai sanat, jotka sisälsivät ä ja ö kirjaimia. Huomattiin, että esimerkiksi pöllö, hämähäkki ja heinäsirkka olivat vaikeita lausua. Vanhukset osallistuivat eri toimintoihin aktiivisesti ja meillekin jäi hyvä mieli. 

Tällä viikolla pääsimme tutustumaan harjoittelupaikkamme ambulanssiin. Ambulanssi oli sisältä aika kolkko. Potilaan kuljetustilassa ei ollut mitään muuta kuin paarisänky ja istumapaikka hoitajalle. Sisällä ei siis ollut mitään valmiina, ei edes lääkkeitä tai muita hoitotarvikkeita. Hoitaja sanoi, että happipullo ei ole autossa valmiina, vaan se tuodaan autoon, jos sitä tarvitaan. Hoitaja myös sanoi, että on olemassa hätätilanteita varten ensiapulaukku, joka otetaan mukaan potilaskuljetuksiin. Yleisimmät syyt miksi harjoittelupaikkamme joutuu käyttämään ambulanssia ovat potilaalla ilmenevät hengenahdistuskohtaukset ja kovasta kuumeesta johtuvat kramppikohtaukset. Ambulanssia käytetään siihen, jos harjoittelupaikkamme potilas tarvitsee sairaalahoitoa tai jos joku akuuttia hoitoa tarvitseva poliklinikan asiakas tarvitsee kyydin sairaalahoitoon. Potilaan mukaan lähtee aina harjoittelupaikassamme paikalla oleva päivystävä lääkäri ja yksi sairaanhoitaja. 

Klinik SadaJiwa järjestää kotikäyntejä kylän asukkaille, jolloin heiltä kontrolloidaan muun muassa verenpaine ja kysellään yleisvointia. Tällä viikolla pääsin ensimmäisen kerran osallistumaan kotikäynneille. Lähdimme matkaan sairaanhoitajan kanssa käyttäen skootteria kulkupelinä. Jätimme skootterin erään kadun varteen ja aloitimme tämän kadun taloissa vierailun järjestyksessä. Talot ovat useimmiten sellaisia, että yhden perheen asuinalueeseen kuuluu monen monta taloa ja rakennusta, jossa koko perhe asuu. Tämän maan yksi hyvä kulttuurinen piirre on se, että vanhempia ja isovanhempia hoidetaan kotona heidän elämänsä loppuun saakka. Tämän vuoksi Balilla ei ole samanlaisia vanhainkoteja kuin Suomessa. Täällä perheeseen, joka asuu samassa asuinalueessa kuuluu siis pääasiassa lähisuku ainakin lapset, isät, äidit, isovanhemmat ja isoisovanhemmat.  Kun menimme asiakkaan pihaan, löysimme joko itse asiakkaan tai jonkun perheenjäsenen, jonka täytyi lähteä etsimään rakennuksista tiettyä perheenjäsentä, jota tulimme tapaamaan. Täällä sairaanhoitajan tulosta ei ilmoiteta etukäteen tällaisilla kotikäynneillä. Täällä vain mennään ja katsotaan onko asiakas kotona. Keskustelut tapahtuivat indonesian kielellä, joten en ymmärtänyt keskusteluista juurikaan mitään. Oli kuitenkin mukava päästä katsomaan erilaisia asuinympäristöjä ja kurkistamaan pienesti paikallisten ihmisten elämään!

Perjantaina pääsimme osallistumaan erään perheen lapsen synttärijuhlaan. Täällä synttäreitä juhlitaan kuuden kuukauden välein. Suurin synttärijuhla tapahtuu silloin, kun lapsi täyttää puolitoista vuotta. Juhlapaikalle lähdimme seitsemän aikaan aamulla. Seremonia kotitemppelillä oli jo alkanut, kun saavuimme juhlapaikalle. Se kesti yhteensä noin kaksi tuntia, jonka aikana me istuimme ja seurasimme mitä tapahtuu. Välillä osallistuimme itsekin rukouksiin. Seremoniassa yksi mies istui alttarilla ja lausui erilaisia rukouksia temppelillä. Hän ”johti” tätä tapahtumaa. Seremoniaan liittyi monenlaista toimintaa. Esimerkiksi siellä oli tipu ja iso ankka, joiden jalat oli sidottu niin etteivät ne karkaa. Loppuseremoniassa näitä lintuja kiikutettiin eri temppelin osiin ja niitä kolautettiin muutamia kertoja esimerkiksi alttariin osiin ja jopa synttärisankarin päähän. Ankkaa ja tipua siis tömäytettiin synttärisankarin päähän… Kyllä siinä puolitoistavuotias poikakin hämmentyneenä katsoi, että mitä täällä tapahtuu. Hieman huvitti katsoa tätä seremoniaa, mutta paikallisille ihmisille nämä ovat ihan normi meininkejä. Hieman jäi epäselväksi kaikkien seremonian tapahtumien tarkoitukset, mutta pääasia että pääsimme osallistumaan siihen. Seremonian jälkeen päästiin syömään. Tarjolla oli monenlaista balilaista ruokaa. Yksi ruuista oli nimeltään babi guling, joka on tehty porsaasta. Tarjolla ollut babi guling tehtiin siis kokonaisesta porsaasta, josta on kuva mukana. Aamulla ennen seremonian alkamista huomasimme kyseisen porsaan temppelillä ulkona helteessä. Siinä se makoili vähintään kaksi tuntia auringonpaisteessa, ennen kuin päästiin syömään sitä. Namskista… Ruokaan sisältyi tällä kertaa porsaan nahkaa ja löllöä porsaan lihaa. Balilaiset ihmiset yleisesti ottaen nauttivat babi gulingista, mutta itselle se ei kuitenkaan päässyt lempiruokien listalle. Kaikkea on kuitenkin kiva kokeilla.

Viimeinen viikko harjoittelussa on jo alkanut. Tuntuu todella oudolta ajatus lähdöstä, kun täällä on jo monta viikkoa ollut. Harjoittelun jälkeen kuitenkin loma täällä Balilla alkaa, joten innokkain mielin odotan loman alkua! 

Janette Indonesiassa

Potilaan hoito Klinik SadaJiwalla on moniulotteista. Täällä hoidetaan potilaita neljän eri osa-alueen kautta. Näitä ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen. Fyysinen osa-alue näkyy täällä joka päivä, sillä päivittäin potilaat tekevät kuntonsa mukaisesti kävelyharjoituksia, käyvät fysioterapeutin luona tekemässä erilaisia harjoitteita sekä yksi vuodepotilas ja yksi pyörätuolilla liikkuva potilas saa lihaksia lämmittävää valohoitoa. Valohoidon jälkeen fysioterapeutti tekee potilaalle erilaisia raajojen liikkuvuusharjoituksia. Lämpölampulla lämmitetään ensin lihaksia ja vilkastutetaan verenkiertoa. Tämän jälkeen liikkeet ovat potilaalle mielyttävämpiä. Fyysinen osa-alue näkyy hoidossa myös torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteetteina ja satunnaisina aktiviteetteina muinakin päivinä. Psyykkinen osa-alue näkyy hoidossa niin, että täällä käy kahdesti viikossa juttelemassa psykiatri potilaiden kanssa. Aika hyvä tilanne minun mielestäni. Sosiaalinen osa-alue näkyy päivittäin potilaiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta sekä torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteettitapahtumien ansiosta, sillä aktiviteettitapahtumiin kerääntyy aina paljon ihmisiä Mengwin kylältä. Hengellinen osa-alue täällä näkyy ihmisillä, jotka haluavat vaalia uskontoaan täällä. Osa rukoilee ja osa käy kirkossa omaistensa kanssa. Tällä hetkellä täällä ei ole hoidossa ketään, joka ei kuuluisi balin hindulaiseen uskontoon, mikä on balin laajin uskontokunta. Balilla hindulaisuus on erikoistunut omaksi uskonnokseen, balilaiseksi hindulaisuudeksi. Eräs paikallinen kertoi meille, että syntyminen balilaiseen hindulaisuskontoon tarkoittaa käytännössä sitä, että valinnanvapautta ei juurikaan ole uskonnon suhteen, niinkuin meillä Suomessa on. Jos täällä päättää kuitenkin vaihtaa uskontoa, niin takaisin paluuta ei ole. Uskonnon vaihtaminen ei ole siis hyväksyttävää.

Viikon sisällä olemme vierailleet kahdessa balilaisessa sairaalassa. Sairaalavierailut järjesti pyynnöstämme meidän harjoittelupaikkamme johtaja. Ensimmäinen sairaala sijaitsi harjoittelupaikastamme noin tunnin ajomatkan päässä, melkein keskellä balin saarta. Sairaala oli nimeltään Premagana sairaala ja se oli yksityinen sairaala. Perillä vastassa olikin kaksi sairaalan työntekijää, toinen oli lääkäri ja toinen jonkin sortin manageri. Balilla sairaalan koot voidaan luokitella a, b, c ja d kokoisiksi sairaaloiksi. Tämä sairaala oli kokoa c eli toiseksi pienin. Sairaalalla näimme muun muassa aikuispuolen ja lasten puolen poliklinikat, hemodialyysitilan ja ensiaputilan. Lääkärit kertoivat, että Balilla terveydenhuolto on vasta kehittymässä parempaan suuntaan ja verrattuna Suomeen se on jonkin verran jäljessä. Sairaalalla oli suhteellisen paljon ihmisiä odotustiloissa, joten kysyimme tuleeko perhe yleensä mukaan sairaalaan perheenjäsenen tullessa hoitoon. He kertoivat, että yleensä potilaan mukana sairaalaan tulee perhe ja potilaalla saattaa olla jopa kaksikymmentä ihmistä mukana sairaalassa. Vaikka hän varmaan liioitteli jonkin verran, niin en ihmettele yhtään, jos ihmismäärä on suuri, sillä täällä perhe on todella läheinen ja meno on todella yhteisöllistä.

Täällä perhe saa yöpyä sairaalassa potilaan kanssa. Osa omaisista makoili sairaalan lattioilla odottaen kuulumisia hoidossa olevasta perheenjäsenestä. Sairaalassa huomiomme kiinnittyi seinälle kiinnitettyyn neljän kypärän rivistöön. Kypärät olivat eri värisiä. Lääkäri kertoi, että sairaalassa on nimetyt henkilöt, jotka pukevat kypärät päälleen tulipalon sattuessa ja hoitavat omat tehtävänsä. Punaisen kypärän pukeva henkilö hoitaa vaahtosammutimen käytön. Sinisen kypärän pukeva henkilö hoitaa potilaiden evakuoinnin. Valkoisen kypärän pukeva henkilö pelastaa tärkeät asiapaperit ja keltaisen kypärän pukeva henkilö pelastaa lääkkeet ja erilaiset lääkelaitteet. Sairaalassa oli suunnitelman lisäksi palovaroittimia ja vaahtosammuttimia tulipalon varalle.

Toinen sairaalavierailu oli Jimbaran sairaalaan. Tämä sairaala luokitellaan c luokan sairaalaksi, mutta tämä oli aivan erilainen kuin ensimmäinen sairaala. Tämä sairaala oli paljon uudemman näköinen ja se oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä pois. Kuvassa näkyy kuinka avaraa ja riisuttua paikassa oli. Jimbaran sairaala on julkinen sairaala, joka sijaitsee Balin eteläosassa. Sairaalassa on erilaisia osastoja esimerkiksi poliklinikka, vastasyntyneiden osasto ja ensiaputila. Sairaala on kaksi kerroksinen ja siellä on yhteensä noin 100 työntekijää mukaan luettuna lääkärit, hoitajat, managerit ja muut assistentit. Kyseessä ei siis ollut iso sairaala. Sairaalan vuodeosasto jaetaan vip a, vip b sekä luokka 1, 2 ja 3:seen. Vip huoneita emme nähneet, mutta niissä majoittuivat ihmiset, joilla on varaa maksaa yksityisyydestä ja paremmasta huoneesta. Luultavasti ne olivat yhden hengen huoneita. 1. luokan huoneessa oli kaksi potilassänkyä, jotka oli sijoitettu pieniin syvänteisiin, jolloin potilas sai paremmin yksityisyyttä huoneessa. Heillä oli myös omat telkkarit. 2. luokan huone oli kahden hengen huone ilman syvännettä. Yksityisyyttä sai verholla. 3. luokan huoneessa oli kolme sänkyä vieri vieressä. 2. ja 3. luokan huoneet näyttivät samanlaisilta potilashuoneilta, joita olen Suomessa itse nähnyt. Sairaalassa 3. luokan huoneet olivat halvimpia potilaille ja mitä paremman huoneen potilas haluaa, sitä enemmän huoneesta saa maksaa. Päivän lopussa meille selvisi, että tällä sairaalalla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tulipalon varalle. He sanoivat, että suunnitelma on vasta suunnitteilla. Onneksi heillä sentään oli käytössä palovaroittimet ja vaahtosammuttimet.

Harjoitteluaikamme alkaa pikkuhiljaa loppumaan. Viikot ovat menneet todella nopeasti ja loppuharjoittelu menee varmasti sitäkin nopeammin. Erilaista oppimista tapahtuu koko ajan ja olemme saaneet tähän mennessä paljon uusia kokemuksia! Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman vanhuksille, josta enemmän kerron seuraavassa postauksessa! Pääsemme perjantaina osallistumaan balilaisille synttäreille, joten on taas jotakin mitä odottaa!

Janette Indonesiassa

Kolmas viikko pulkassa ja kiirettä on ollut. Täällä on ollut erilaisia tapahtumia, joihin olemme päässeet osallistumaan. Sairaanhoitajien pyynnöstä suunnittelimme aktiviteettitapahtuman vanhuksille, jonka meinaamme pitää neljännellä viikolla. Yritimme keksiä mahdollisimman vauhdikasta ja hauskaa tekemistä. Aktiviteettitapahtuman tavoitteena on, että vanhukset ja työntekijät heidän toivomustensa mukaisesti muun muassa oppisivat meiltä jotakin uutta ja näkisivät minkälaisia aktiviteetteja Suomessa vanhuksille pidetään. Tästä enemmän seuraavassa postauksessa, kun olemme pitäneet aktiviteettitapahtuman. 

Viikolla täällä kävi kiinalaisiin parannuskeinoihin perehtynyt mies. Hän tuli opastamaan vanhainkodille liikkeitä, jotka auttavat selkävaivoihin, erityisesti alaselän kipuihin. Selkäkivut ovat yleisiä tässä maassa, kun täällä on paljon ihmisiä, jotka ympärivuotisesti tekevät töitä riisipelloilla kyykistellen. Mies keskittyi liikkeeseen, joka on tarkoitettu kehon kireiden lihasten löysentämiseksi. Tässä liikkeessä potilas makaa  korkealla pöydällä selällään. Toinen jalka nostetaan 90 asteen kulmaan ja toinen jalka roikkuu pöydän reunan yli.  Liikkeeseen tarvitaan avustaja, joka pitää jalkaa tässä asennossa. Tämä liike tulisi toistaa molempiin jalkoihin joka päivä noin 15 minuutin ajan. Liikkeen tehoa saa parannettua niin, että avustaja asettaa myös venytettävän jalan jalkaterän 90 asteen kulmaan. Liikkeen aikana kädet tulee pitää suorana pään yläpuolella. Parannuskeinoihin perehtynyt mies kertoi, että liike on hyvin yksinkertainen, mutta todella tehokas.  Kävely ei ole niin tönkköä ja kivut vähenevät tai häviävät selästä. Liikkeen pystyy tekemään yksin. Mies sanoi meille, että liike on todella tehokas, vaikka se onkin helppo toteuttaa ja yksinkertainen. Riskipotilaita ovat sydänsairaat ihmiset, joihin tulee liikkeen aikana kiinnittää erityistä huomiota. Mies sanoi, että sydänsairaiden potilaiden sydän ei välttämättä jaksa pumpata verta koko kehoon liikkeen aikana, jolloin ihminen saattaa muuttua kylmäksi. Tällöin liike tulee lopettaa. Mies sanoi, että meidän tulee ehdottomasti viedä tätä liikettä eteenpäin, sillä sen hyödyt ovat niin suuret ja ne saadaan pienellä ajankäytöllä ja nopeasti. Tämä liike siis rentouttaa kehon lihaksia, helpottaa kipua ja parantaa iäkkään kävelyä.

Täällä Klinik SadaJiwalla järjestettiin tapahtuma, jossa otetaan papakoetestit kaikilta halukkailta naisilta, jotka asuivat täällä Mengwin kylässä. Oli onni, että tämä tapahtuma järjestettiin täällä olo aikanamme. Kyseessä on siis hallituksen järjestämä ohjelma. Kiertävä papakoe-bussi kiertää kerran vuodessa kaikki Balin kylät ja kaupungit, jolloin kaikki halukkaat saavat mahdollisuuden otattaa itseltään papakokeet. Bussi kiertää eri paikoissa järjestyksessä ja pysähtyy kylässä tai kaupungissa, sille määritettyyn paikkaan. Tämän kylän kokoontumispaikka oli täällä Klinik SadaJiwalla. Paikalla oli noin 50 naista. Bussissa oli kaksi tuolia, joissa oli samanaikaisesti potilaat. Yksityisyyttä sai väliin vedettävällä verholla. Täällä painotettiin meille, että papakokeen ottamisesta ei saa tuomita ketään. Ajatus tuomitsemisesta hieman ihmetytti meitä, sillä mieleen ei tule yhtäkään asia miksi papakokeen ottaminen olisi tuomittava asia. Täällä niitä kuitenkin otetaan silloin, kun ihminen on seksuaalisesti aktiivinen. Papakoetta ei siis oteta naiselta, joka on neitsyt. Papakokeen ottajina toimivat tapahtumassa kätilöt ja avustajina toimivat sairaanhoitajat.  Kohdunkaulan syöpä on täällä hyvin yleinen naistentauti. Tämä ohjelma on naisille ilmainen, sillä papakokeen ottaminen toimii hyvänä keinona tunnistaa aikaisin kohdunkaulan erilaiset solumuutokset. Myös mammografiaohjelma on ilmainen täällä ja tähänkin toimintaan on olemassa kiertävä bussi.  Harmillista kuitenkin, että harjoittelumme täällä ehtii luultavasti loppua, ennen kuin mammografiabussi tänne saapuu. Indonesiassa jokaisella saarella on tällainen ohjelma ja omat tällaiset bussinsa. Indonesiassa on yli 17 000 saarta. Asuttuja saaria on kuitenkin vain noin 6000. Pitää olla siis monta papakoebussia ja mammografiabussia, että kaikki saavat mahdollisuuden osallistua. Bussisysteemi on hyvä Indonesiassa, koska sillä on helppo kulkea kylästä kylään. Tällöin kaikki saavat tasavertaisen mahdollisuuden osallistua testauksiin.

Balilla uskonto näkyy jokapäiväisessä elämässä ja täällä erilaisia juhlia ja seremonioita on paljon. Sunnuntaina pääsimme osallistumaan erään perheen seremoniaan. Tämä seremonia  järjestetään vain kerran vuodessa. Kyseisessä seremoniassa perhe kokoontui juhlistamaan edesmennyttä perheenjäsentä. Seremoniaa varten meillä oli ostettuna siihen kuuluva vaatetus, nimeltään kebaya. Seremoniaan lähdettiin neljältä aamuyöstä ja koko reissuun meni yhteensä 12h! Päivään sisältyi rukoukset ja erilaiset tapahtumat viidessä eri temppelissä. Temppelit olivat julkisia temppeleitä ja kotitemppeleitä. Täällä jokaisella kodilla ja sairaalalla on omat temppelinsä, joissa toteutetaan erilaisia seremonioita ja rukoillaan päivittäin. Kolme sunnuntaipäivän temppeleistä olivat tällaisia pienempiä temppeleitä. Päivä alkoi tulivuori Agungin lähellä sijaitsevassa julkisessa temppelissä. Siellä tutustuimme menoon katselemalla sivusta mitä tapahtuu. Paikalla oli noin 50 perheenjäsentä. Täällä perhe on hyvin läheinen ja suuri. Temppeleissä pääasiassa keskitytään rukoilemiseen niin, että ihmiset käyvät temppelissä maahan istumaan risti-istuntaan tai niin, että istutaan jalkojen päällä. Ensimmäiseksi kädet laitetaan yhteen kasvojen eteen ja rukoillaan. Sitten otetaan kukka käteen ja toistetaan edellä mainittu liike. Kukan kanssa rukous tehdään kolme kertaa, eri kukilla tietenkin. Viimeinen kukka laitetaan korvan taakse. Sitten tulee joku ihminen joka ripauttaa pään päälle pyhää vettä. Sitten hän kaataa käsille kolme kertaa pyhää vettä ja sinun tulee juoda se. Viimeisen kerran kun vettä laitetaan kädelle, sinun tulee hieroa se päähän. Sitten saat riisiä käteen jota tulee laittaa otsaan ja kaulalla, jonka jälkeen tulee syödä riisiä kolme kertaa. Sen jälkeen taas rukoillaan ja kierretään temppelin rakennuksia kolme kertaa ympäri. Ensimmäisessä temppelissä uhrattiin myös ankka ja kana. Nämä eläimet roikkuivat elävinä jaloistaan kiinni puutangossa, jota eräs mies kantoi rakennuksien kiertämisen aikana. Itse uhrausta emme nähneet. Pääsimme osallistumaan seremonioihin muissa temppeleissä. Rukoustilanteet eivät olleet vakavia, sillä kun tuli meidän vuoromme tehdä edellä mainitut asiat, saimme paljon katseita ja saimme jonkin verran naurua aikaiseksi. Oli kyllä hauskaa. Hienoin temppeli, jossa seremonia toteutettiin oli ehdottomasti Balin temppeleiden äiti ”Pura besakih”. Sieltä oli huikeat näköalat ja temppeli oli suurin näkemäni. 

Keskiviikkona kävimme balilaisessa sairaalassa vierailemassa. Tästä kerron seuraavassa blogitekstissä, kun olemme päässeet vierailemaan myös toiseen sairaalaan. Lomapäivät vietimme Ubudissa, jolloin kävimme muun muassa riisipelloilla, apinametsässä ja Cambuhan ridge walkilla. Kaikki edellä mainitut ovat käymisen arvoisia paikkoja! Riisipellot olivat todella vaikuttavia, mutta kannattaa olla varovainen käärmeiden takia. Niitä näimme siellä kaksi. Apinametsä oli todella hieno paikka, mutta sielläkin tulee olla varovainen. Apinametsässä käyminen oli hieno kokemus, mutta toisen kerran en varmaan itse menisi, koska stressitaso oli melkein koko ajan koholla äkäisen oloisten apinoiden takia. Apinat saattavat olla äkäisellä tuulella ja saattavat sähistä, joten kannattaa pysytellä siellä olevien työntekijöiden lähellä, jos sinne haluaa lähteä. Yksi apina vei kaverini repusta kulmakynän, joten kaikki tavarat kannattaa sulkea kunnolla repun syvyyksiin. 

Harjoittelu on puolivälissä ja tuntuu että aika on hujahtanut todella nopeasti. Loppuaika menee varmasti vähintään yhtä nopeasti kuin alkuaika. Ensi viikon menoja odotellessa!

 

Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Jää paljon tarinoita kerrottavaksi

…Ja niin kyllä jäikin, monia erilaisia kokemuksia, joista riittää tarinointia kaikille, joita vaihtoaikani Namibiassa kiinnostaa. Ensinnäkin aika vaihdossa meni äkkiä! Oli kyllä upeaa palata myös kotiin ja nähdä itselle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, mutta kyllä sitä olisi vielä voinut jatkaa seikkailua Namibian upeissa maisemissa.

Tässä lyhyt yhteenveto Namibiassa vietetystä ajasta, niin harjoitteluiden kuin vapaa-ajankin osalta: Harjoitteluahan minulla oli suunnitellusti 12 viikkoa, johon sisältyi tehon-, lasten- sekä päivystysosaston harjoittelu. Kuten arvata saattaa, on hoitotyö ja kaikki käytännöt todella erilaisia Namibiassa Suomeen verrattuna. Ekoina viikkoina oli hyvin vaikea ymmärtää joitakin toimintatapoja tai käytäntöjä, joita sairaalassa oli, mutta viikkojen mittaan sitä sitten oppi elämään ”maassa maan tavalla”. Esimerkiksi Suomessa on tärkeää keskustella ja informoida potilasta, kun hänelle tai hänen kanssaan tehdään jotakin hoitotoimenpiteitä tai –mittauksia, tämä ei ole Namibiassa ominaista. Minulla oli kuitenkin tapana esittäytyä potilaille ja kertoa mitä olen tekemässä ja tämä herätti hämmennystä niin hoitajissa kuin potilaassakin. Sairaalan hygieniataso oli mielestäni järkyttävä ja esimerkiksi sairaalassa ei ollut potilaille näytteenanto wc:tä vaan näytteenantohuone, jossa oli kroonari lattialla jonka päällä potilaiden täytyi antaa virtsanäyte eli PLV:stä ei tietoakaan ja kyseisen huoneen lattia oli aina täynnä roiskeita ja haju oli myös sen mukainen. Kaiken kaikkiaan harjoittelut Katuturan sairaalassa olivat opettavaiset ja avasivat omaa maailmankatsomusta taas pikkuisen laajemmaksi. Alkuun tuntui, että harjoittelu oli henkisesti todella rankkaa, mutta kun oppii hyväksymään paikallisten tavat tehdä asioita ja tietää itse tekevänsä kuitenkin aina parhaansa, niin se ns. ahdistus loppui.

Vapaa-aikana minä ja miesystäväni Pate aina reissattiin vuokratulla autolla ympäri Namibiaa. Muutamia kertoja käytiin myös yhdessä Pian ja Serkanin kanssa reissulla. Olihan se nyt aivan mahtavaa lähteä pois kaupungista ja nähdä Namibian luontoa! Joka viikonloppu meillä oli auto vuokrattuna ja reissusuunnitelmat tehtynä ja sit vaan vuokrattiin camping-kamat ja lähdettii safareille. Oli aivan epätodellinen fiilis ekoina kertoina nähdä villinä luonnossa eläviä isoja safari eläimiä kuten norsuja, kirahveja, leijonia, leopardeja jne. Todellakin suosittelen kaikille Namibiaan menijöille käymään eri safareilla ja kokemaan kaiken itse, näkeemään juttuja omin silmin!

sossusvlei hiekkadyynit kuva:@paul_hanninen

Jos sua vähänkään houkuttaa lähteä vaihtoon, niin tee se! Kaikki järjestelyt ottaa aikansa tietty, mut kaikki on sen tulevan vaihtokokemuksen arvoista. Jos ei lähde vaihtoon, vaikka haluais, uskon että se valinta kaduttaa ja PITKÄÄN! Vaihdossa ollessa, englanninkielen käyttö parantuu hurjasti, oppii uusia kulttuurillisia asioita, saa uusia ystäviä ja varmasti myös tulee tekemään juttuja mitä ei ehkä Suomessa tulis tehtyä –kuten haiden kanssa sukeltelu.

Hannelen ja Pian työyö päivystyksessä

-Hannele

Namibian jälkipuinnit

Joskus kannattaa lähteä kotimaata kauemmaksi hankkimaan työkokemusta ja katsomaan miten asiat muualla hoidetaan. Itse koen saaneeni työkokemusta, mitä Suomessa en olisi saanut hankittua. Matkan aikana on koettu kohtaamisia erilaisten potilastapausten kanssa, työskennelty erilaisessa toimintaympäristössä kulttuurieroista puhumattakaan. Englannin kielen taito ja ammattisanasto ovat myös karttuneet valtavasti. Vaihdon aikana oli ylä- ja alamäkiä eikä vastoinkäymisiltäkään aina selvitty. Vapaa-ajalla jouduin itsekin kokemaan maan heikosta sosio-ekonomisesta tilanteesta johtuvien varjopuolien seurauksia ja tapaturman seurauksena kokemaan potilaan roolin myös itse. Mutta kaikesta selvittiin ja monta kokemusta ja tarinaa rikkaampana palattiin Suomeen.

päivystyksen elvytyskärry

Työ antaa paljon, mutta myös vapaa-ajalla koetut elämykset ovat kultaakin kalliimpaa. Namibian luonto on vertaansa vailla ja ainakin tämän luontoihmisen sydän sykki savanneille, aavikon yllä avautuvalle tähtitaivaalle ja leirinuotioille. Koettiin paljon myös erilaisia adrenaliinia nostattavia extreme-aktiviteetteja, kuten sky diving –hyppy, varjoliitelyä dyynien yllä ja pienkoneella lentelyä Victoria-putouksilla. Näitä seikkailuja muistellaan sitten lapsenlapsille tarinoiden vielä eläkepäivillä kiikkustuolissa keinuen.

Marko Kososen sanoja lainatakseni: ”Siperia opettaa, mutta niin opettaa Afrikkakin. Ainakin olen oppinut kuinka suppean kuvan asioista saa, jos perustaa kaiken tietonsa siihen mitä on lukenut netistä. Maailmaa on hyvä käydä katsomassa aina välillä paikan päällä ja puhua vasta sitten.” Näihin mietteisiin voin itsekin samaistua hyvin vahvasti. Afrikka opetti lukemattomilla tavoilla ja en voi muuta kuin suositella vaihtoon lähtemistä ihan jokaiselle, vaikka se hyppy tuntemattomaan omalta mukavuusalueelta miten pelottaisi ja käytännön asioiden järjestäminen tuntuisi työläältä. Älä mieti enempää, vaan tee päätös ja lähde vaihtoon!

-Pia

Mahtava reissu!

Fiilikset Namibian matkasta ovat mahtavat. Tutustuin uuteen kulttuuriin ja erilaisiin hoitokäytänteisiin. Suomeen verrattuna asiat tehtiin hyvin erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi suonensisäiset lääkkeet vedettiin ensin ruiskuun, minkä jälkeen neula pistettiin suoraan suoneen ja ruiskutettiin sinne. Verikokeet saatettiin napata toisinaan reisivaltimosta, sillä tummaihoisten laskimoita kämmenselästä tai kyynärtaipeesta oli joskus haastavaa löytää. Opin paljon asioita sairaalassa, kuten Namibian sairaalan käytäntöjä, henkilökunnan hierarkiasta, luottamaan omiin tietoihin, taitoihin ja tapaan toimia. Pääsin myös paljon tekemään, esimerkiksi verikokeiden ottoa, selkäydinnäytteen oton avustamista sekä palovammapotilaan ihon puhdistamista ja hoitoa. Risuja Namibian terveydenhuollolle antaisin hygieniasta, sillä se ei aina ollut parhaimmasta päästä. Pyrin itse tekemään työni hygieenisesti ja oikein, mutta Namibiassa hygienia on selkeästi Suomen tasoa jäljessä. Loppujen lopuksi opin monta uutta asiaa niin terveydenhuollosta kuin Namibian kulttuurista. Lähdin hymyssä suin monta kokemusta rikkaampana takaisin Suomeen.

-Serkan

Hannele pPia ja Serkan menossa safarille

Janette Indonesiassa

Toinen viikko Indonesiassa on lopuillaan. Viime postauksesta jäi kertomatta torstain aktiviteettitapahtuma. Eli torstaisin ja sunnuntaisin täällä on aktiviteetteja, joihin osallistuu harjoittelupaikkamme potilaat sekä tämän kylän ikääntyneitä. Torstaina aktiviteetteinä oli neljä erilaista tanssia/jumppaa ja voin sanoa, että oli kyllä hikistä hommaa. Sen lisäksi, että tanssit/jumpat olivat vauhdikkaita, jumpat tapahtuivat ulkona lähelle kolmenkymmenen asteen lämmössä. Tanssin askelissa mukana pysyminen tuotti hieman haasteita meikäläiselle,mikä aiheutti huvitusta iäkkäiden keskuudessa. Tanssien jälkeen harjoittelimme verenkiertoon vaikuttavia liikkeitä, jotka ovat erityisen hyviä diabetesta sairastaville ja avh:sta kuntoutuville ihmisille. Myös käsi-, kieli- ja jalkajumppia tehtiin. Aktiviteetit kestävät aina noin kaksi tuntia. Suomessa olen ollut sellaisissa harjoittelupaikoissa, joissa tällaiseen toimintaan ei ole kerennyt keskittyä, joten oli hienoa päästä oppimaan erilaisia kuntoutustapoja!

Sunnuntaina pidimme ohjaajamme pyynnöstä aktiivista toimintaa harjoittelupaikkamme iäkkäille sekä Mengwin kyläläisille. Paikalle saapuikin oletettua enemmän porukkaa. Pidimme heille ensiksi tuolijumpan. Puhuimme englanniksi ohjaajallemme, mitä tapahtuu ja ohjaajamme kertoi asiat potilaille ja kyläläisille indonesiaksi. Tuolijumppa onnistui mielestämme hyvin ja saadun palautteen mukaan myös potilaat tykkäsivät siitä. Tämän jälkeen teimme vielä ääntämisharjoitteita, joissa kävimme läpi suomalaiset vokaalit. Vokaalien jälkeen lausuimme numerot 1-10 ensin indonesian kielellä, sitten suomeksi. Osallistujat tykkäsivät aktiviteeteista, sillä he oppivat samalla jotakin uutta. Meidän toimintojen jälkeen ohjaajamme piti osallistujille erilaisia tansseja sekä aivojumppaa. Aivojumppa osoittautui haastavaksi. Aivojumppa toteutettiin niin, että toiseen käteen piti muodostaa pyssy niin, että peukku on ylhäällä, etusormi osoittaa toista kättä, ja loput sormet ovat kiinni kämmenessä. Toisen käden etu- ja keskisormi oli pystyssä. Määrätyn rytmin tahdissa tuli kyetä vaihtamaan nämä käden asennot vastakkaiseen käteen samanaikaisesti. Naurua taas riitti, kun iäkkäät näkivät meidän yritykset pysyä tahdissa mukana. Oli hauskaa. 

Harjoittelumme on edennyt nyt paremmin kuin ensimmäisellä viikolla. Täällä on kuitenkin samaan aikaan 8 paikallista sairaanhoitajaopiskelijaa, joten aina vuorossa on vähintään kaksi muutakin opiskelijaa. Suuri opiskelijamäärä aiheuttaa sen, että tekemistä ei riitä vuorossa kaikille. Täällä kuitenkin on jo tottunut siihen, että välillä oppiminen tapahtuu katselijan roolissa. Päivät täällä ovat aika samanlaisia. Välillä tulee pieniä muutoksia päiviin esimerkiksi poliklinikan asiakkaiden erilaisten vaivojen tai omaisten vierailujen vuoksi. Täällä potilaat käyvät suihkussa joka päivä. Pääasiassa suihkutukset tekee yövuorolainen, mutta myös aamuvuorolainen tekee suihkutuksia. Aamuisin saattaa olla aktiviteetteja, esimerkiksi käydään kävelyllä katsomassa lehmiä tai mennään aktiviteettitilaan, jolloin potilaat saavat värittää kuvia tai koota palapelejä. Suuri kulttuurinen ero Suomeen verrattuna on, että esimerkiksi vaipan vaihdossa tai suihkussa ei käytetä hanskoja ollenkaan. Työntekijät perustelevat sitä sillä, että he tuntevat potilaat. Onneksi he kuitenkin antavat meille hanskat aina tarvittaessa. Myöskään käsidesiä en ole nähnyt kenenkään käyttävän. Onneksi toimme käsidesipurnukoita Suomesta.

Ruoat Balilla on pääasiassa herkullisia ja halpoja. Kanaa, riisiä ja pienen limun voi saada jo 1,60 eurolla. Ruokapaikan valintaan siis kannattaa täällä kiinnittää huomiota, jos haluaa päästä halvalla ruuan suhteen. Indonesiassa ruuat ovat hyvin maustettuja ja täällä käytetään reilulla kädellä tulisia kastikkeita ja chiliä, nam. Kuitenkin ruoan saa myös ilman erikoisia mausteita tai tulisuutta, jos niin tahtoo. Meidän majapaikassamme ei ole pesukonetta, vaan kaikki vaatteet pestään itse saippualla, jotka Suomesta tuotiin mukana. Pesuämpärinä toimii tällä hetkellä noin 10l roskapönttö. Balilla on paljon pesuloita, mutta me ollaan kätevämmäksi nähty pestä pyykit itse, sillä harjoittelupaikamme on suhteellisen kaukana kaikesta. Suomesta otin mukaani vanhoja vaatteita, jotka voin heittää täällä pois, kun löydän uusia vaatteita. Vaatteita minulla on mukana todella vähän, mikä on osoittautunut todella hyväksi asiaksi. Täällä on myytävänä paljon kivan näköisiä vaatteita! Nyt on siis tilaa kuljettaa niitä Suomeen.

Viime viikon vapaapäivänä kävimme Sanurissa rannalla ja hylätyssä huvipuistossa. Paloimme kaikki aurinkorasvan käytöstä huolimatta. Olisi pitänyt käyttää vahvempaa kuin +30 astetta kestävää aurinkovoidetta tai olisi vain pitänyt laittaa sitä useammin. Täällä on pääasiassa aina aurinkoista ja lämpötilat noin 30 asteen kieppeillä tai ylikin. Yöllä kuitenkin lämpötila laskee jonkin verran. Trooppinen ilmasto on huikea kokea, sillä en olisi aiemmin uskonut, miten kosteaa ilma voi oikeasti olla. Ennen matkaan lähtöä kuulin, että pitkähihaisia ei kannata pakata mukaan. Minulla on mukana pitkähihainen kauluspaita, jota olen todella tarvinnut. Välillä nimittäin kuljeskelee syrjäisemmillä alueilla, joilloin haluaa pukea enemmän vaatetta päälle syystä jos toisestakin. Minulla on mukana myös huppari, joka päällä lähdin Suomesta. Hyvän ilmastoinnin myötä välillä huoneessamme tulee kylmä, jolloin on mukava pukea päälle lämmintä. Tämän viikon vapaapäivät vietimme Kutalla! Voin sanoa, että rakastuin ensisilmäyksellä isoihin aaltoihin. Eräs paikallinen opetti minulle bodysurffausta, joka oli ihan mahtava kokemus. Välillä omalla keholla surffaus ei kuitenkaan toiminut ja aallot pyörittelivät veden alla mukavasti ja sai nieleskellä jonkin verran merivettä. Hauskaa kuitenkin oli. Rannalla auringon palvontaa voi harrastaa omalla pyyhkeellä maaten, mutta halvalla voi myös vuokrata aurinkotuolin, joita ehdottomasti suosittelen. Syrjäisimmillä alueilla saamme paljon huomioita varmaan valkoihoisuutemme takia. Monissa paikoissa katseiden ja huutelujen lisäksi meidän kanssa halutaan ottaa paljon yhteiskuvia. Se välillä tuntuu todella huvittavalta.  Välillä ihmiset eivät edes kysele saako kuvata, vaan meitä videoidaan ja valokuvataan ilman mitään sanomatta. 

Tällä viikolla eräs paikallinen kysyi, haluaisimmeko osallistua heidän perheensä eräänlaiseen seremoniaan temppelissä. Kyseisessä seremoniassa tarkoituksena on ottaa yhteyttä johonkin edesmenneeseen läheiseen. Tottakai me halusimme ja ennen kuin huomasimmekaan olimme jo kyseisen perheen kanssa ostamassa seremoniaan kuuluvia vaatteita. Täällä seremonioihin ei saa osallistua ilman asianmukaista vaatetusta. Vaatteena on nilkkoihin asti ulottuva hame, puoli pitkähihainen paita ja lantionauha. Asuste maksoi noin 12 euroa. Ostosten jälkeen kyseinen perhe tarjosi meille ruoat ravintolassa. He halusivat, että maistamme Balilaisia ruokia ja he tilasivatkin varmaan viittä eri ruokalajia pöytään. Ruokailujen jälkeen he vielä kysyivät että haluaisimmeko mennä heidän luokseen illalliselle maistamaan vähän lisää Balilaista ruokaa. Tottakai halusimme. He tarjoilivat kanaa ja kalaa eri muodoissa. Oli kyllä hyvää! Balilla ihmiset syövät usein ruokansa käsin. Esimerkiksi riisi ja kana saatetaan kädessä pyöritellä palloksi ja sitten se työnnetään suuhun. Me ollaan vielä käytetty välineitä, mutta pitäähän sitä kokeilla käsinkin syömistä jossain vaiheessa.

Ensi viikolla päästään näkemään Balilaisia sairaaloita ja päästään edellä mainittuun seremoniaan. Innolla odottaen ensi viikkoa!

Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Ensimmäinen viikko harkassa oli mukava ja tutustuin osastoihin ja paikan sääntöihin. Koko Namibian mielenterveysyksikkö sijaitsee pääkaupungissa Windhoekissa.  Miesten A-osasto on akuuteille psykoottisille potilaille, jotka tulevat joko julkiselta tai yksityiseltä puolelta. Miesten B-osastolla on päihteiden väärinkäyttäjiä. C-osastolla hoidetaan akuutteja psykoottisia naispotilaita, jotka myös tulevat joko julkiselta tai yksityiseltä puolelta. D-osasto on ei-psykoottisille potilaille. Miehille ja naisille on omat puolensa ja erikseen on vielä yksityispuolen potilaat. E-osasto on tarkoitettu lapsipotilaille.

Lisäksi mielenterveysyksikössä on myös oikeuslääketieteellisen psykiatrian osasto. Sinne tulevat ne, jotka hakevat syyntakeettomuutta tai voivat olla vaarallisia itselleen tai muille ihmisille. Osastot siellä ovat samalla tavalla jaettu: miehet ja naiset pidetään erillään ja oikeuden käyntiä odottelevat erikseen. Syyntakeettomuutta hakevat ovat 30 päivää tarkkailussa, jolloin yritetään selvittää, olivatko he oikeasti jonkun mielenterveysongelman alaisuudessa tehdessään rikoksen.

Osastolla, jossa olin, oli enimmäkseen skitsofreniasta kärsiviä. Heitä oli noin 58 miespotilasta. Heillä oli taipumusta joko alkoholiin, huumeisiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön. Ensimmäisellä viikolla tutustuin eristyspuolelle, jossa oli kolme huonetta ilman vessaa tai edes sänkyä. Potilaat, jotka joutuivat sinne, joutuivat tekemään kaikki tarpeensa huoneeseen. Aamulla siivoojaa kävi huoneen siivoamassa, jos potilas oli käyttäytynyt kunnolla. Jos ei ollut, hänen piti odottaa siivousta seuraavaan aamuun saakka. Suihkuun pääsi eristyksestä, jos oli ollut kaksi päivää kunnolla. Paikka ei tuoksunut kovin hyvälle. Aamulla ruokia viedessä piti varoa, että kaltereiden välistä ei lennä mitään ulostetta.

Seuraavat viikot olin harjoittelussa normaalisti osastolla. Aamut alkoivat lääkkeiden jaolla. Lääkkeet tuotiin isossa pahvilaatikossa osastolle. Kaikkien potilaiden paperit olivat pöydällä, josta hoitajat ottivat aina yhden kerrallaan ja yrittivät lukea lääkäreiden persoonallista käsialaa. Lääkkeille tuli tehdä aina tuplavarmistus, koska kaikki lääkkeet eivät olleet juuri sitä, mitä purkissa luki. Osassa lääkepurkeissa oli oikea lääke, mutta väärä annos. Lääkkeiden tarkastuksen jälkeen potilaat huudettiin yksi kerrallaan nimellä kalteriovien viereen hakemaan lääkkeensä. Ohjaajani oli ronski mies, joka yleensä tarrasi potilaan kädestä tai rinnuksista kiinni ja laittoi lääkkeet potilaan suuhun odottaen potilaan nielaisevan lääkkeen. Lääkkeiden jakamisen jälkeen potilaat päästettiin yhteiselle pihalle, jossa he oleskelivat klo 9-16. Potilaat liikkuivat vapaasti pihalla ja saivat vettä pyytämällä hoitajan ovesta. Ruokailu oli yhteisessä huoneessa ja potilaat hakivat ruuan luukulta. Ohjaani kanssa meillä ei ollut juurikaan  tekemistä loppupäiväksi. En ymmärtänyt afrikaania, niin en oikein päässyt keskusteluihin mukaan.

Joka tiistai ja torstai oli lääkärin kiertopäivä, jossa jokainen lääkäri haastatteli 8 potilasta. Haastattelut tapahtuivat melko rivakkaa vahtia ja potilailla oli vain 10 min aikaa keskustella voinnistaan. Haastattelussa oli lääkäri, lääkäriopiskelija ja kaksi hoitajaa. Keskustelut koskivat potilaan vointia, uniasioita, oireita, kuten harhoja yms. Yhden potilaan hermot kiristyivät keskustelussa ja hän lähti ovet paukkuen ulos. 10 min myöhemmin ohjaajani sanoi potilaan jälleen karanneen ja lähdimme ulos etsimään häntä. Yritimme tuloksetta etsiä häntä noin 20 min, kunnes lopulta ohjaani arveli potilaan tulevan illalla takaisin todennäköisesti alkoholin vaikutuksen alaisena. Seuraavana aamuna hän oli tullut takaisin ja kärsi krapulasta. Ymmärsin, että hän ei ollut ensimmäistä kertaa karannut laitoksesta.

Samoihin aikoihin naisten puolelta oli karannut eräs naispotilas. Autoin henkilökuntaa ottamaan hänet kiinni ja viemään takaisin osastolle. Ennen osastolle tuloa minulle sanottiin, etten minä voisi mennä osastolle naisten vaarallisuuden takia. Kaksi naishoitajaa ei kuitenkaan saanut vietyä potilasta takaisin, niin tarjosin apuani. Pääsimme osastolle ja hoitajat avasivat sisäpihalle vievän portin. Pääsin portista sisään, vein naispotilaan sinne ja huomasin, että oven edessä oli toinen naispotilas, joka ei päästänyt minua ulos. Myös takanani oli toinen naispotilas. Kummatkin tarrasivat minusta kiinni ja yrittivät vetää sisäpihalle heidän kanssaan. Osaston henkilökunta teki hälytyksen ja paikalle ilmestyi 4 hoitajaa hätistelemään potilaita pois. Pääsin potilaiden otteista pois nopeasti, mutta kertakäyttöpaitani repesi tilanteen tiimellyksessä. Sisällä hoitajien tilassa huomasin kyltin, jossa luki, että ”ei miehiä”. Opin totisesti noudattamaan sääntöä. Loppuajan vietin omalla osastolla ja yritin opetella kaikkea, mitä pystyi oppimaan. Oppiminen tuntui melko vaikealta kielimuurin ollessa iso. Lääkärikierroksilla suurin osa puhui eri kieltä, mikä vaikeutti minun ymmärtämistäni. Tämän vuoksi kyselin paljon, mutta toisinaan vastaukset olivat harmittavan lyhyitä tai lääkäri ei aina ehtinyt vastaamaan. Kokemuksena mielenterveysharjoitteluni Namibian mielenterveysyksikössä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan silmiä avaava ja mieleenpainuva.

 

Janette Indonesiassa

Tänään on tullut kuluneeksi viikko, kun lähdimme Suomesta kohti Indonesiaa. Matka oli pitkä ja jo lentokoneessa sain varmaan jostain ruuasta jonkun pienimuotoisen mahataudin, mutta turvallisesti päästiin perille. Denpasarin lentokentällä oli meitä vastassa yksi Klinik SadaJiwan työntekijöistä, jonka kanssa matkattiin autolla kohti harjoittelupaikkaamme. Perillä oltiin noin 21 aikoihin ja heti tavattiinkin harjoittelupaikan kaksi muuta työntekijää. Ensitapaaminen oli miellyttävä, kun vastaanottavat ihmiset olivat hymyileviä ja tuntui, että he ottivat meidät hyvin vastaan. Täällä kello on viisi tuntia edellä Suomen aikaa.

Tapaamisen jälkeen suuntasimmekin majoituspaikkaan, joka sattui olemaan noin 15 metrin päässä ravintolasta/yhteistiloista, jossa tapasimme sairaanhoitajat. Myöhemmin on selvinnyt, että kyseisessä tilassa potilaat ja hoitajat viettävät suurimman osan ajasta joka vuorossa. Siellä muun muassa käydään läpi raportti vuoronvaihteessa, tehdään erilaisia hoitotoimenpiteitä esimerkiksi perushoitoa ja kävelyharjoituksia sekä syödään. Kaikki tapahtuu samassa tilassa, mikä eroaa Suomen tavoista suuresti.

Meidän majapaikkamme on tavallaan kuin suomalainen kaksio, jossa makuuhuoneessa on kaksi isoa parisänkyä. Meidän ulko-ovet ovat liukuovia.  Kun ovet ovat kiinni, ovien reunoihin jää muutamien senttien raot joka puolelle.  Rakojen takia myös kaikki ötökät ja liskot pääsevät vaivatta sisälle. Huoneessa vilisee vähän väliä paljon muurahaisia ja hämähäkkejä sekä jonkun verran huoneessa on näkynyt liskoja, torakoita ja muita ötököitä. Onneksi meillä jokaisella on silkkimakuupussit, joihin voi aina tunkeutua yön tullessa. Meidän huoneessa on ilmastointi, jota voi säätää haluamalleen lämpötilalle. Alussa ei tajuttu sitä, joten yöt olivat aika kylmiä. Korvatulpat ovat osoittautuneet todella hyödylliseksi, koska meidän ovien rakojen takia kaikki ulkopuoliset äänet kuuluvat todella hyvin huoneeseen. Ei olisi uskonut, että heinäsirkkojen siritys voi kuulua niin kovaa, että se saattaisi vaikuttaa unen saantiin. Aamulla usein heräämme kiekuviin kukkoihin, joita täällä on paljon. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole hirveästi haitanneet, sillä erilaisia kokemuksia täältä lähdettiinkin hakemaan. Esimerkiksi muutamat liskot huoneessa yöaikaan lähinnä enemmän naurattaa kuin itkettää.

Aloitimme työt maanantaina, joten ensimmäinen viikko alkaa olla pulkassa. Täällä työskentelee lääkäreitä, sairaanhoitajia, fysioterapeutteja ja kätilöitä. Kätilöt ovat täällä töissä muun muassa sen takia, että he haluavat oppia kätilön työnkuvan lisäksi sairaanhoitoa. Täällä moniammatillinen yhteistyö sujuu todella hyvin ja käytöksen perusteella ei voi sanoa kuka on lääkäri ja kuka sairaanhoitaja. Kaikki ovat täällä tasa-arvoisessa asemassa ammatista riippumatta ja se näkyy täällä ihmisten käytöksessä. Esimerkiksi yksi päivä eräs naislääkäri oli apuna valmistamassa meille ruokaa. Se tuntui todella erikoiselta, koska Suomessa tällaiseen törmää varmasti harvemmin.

Potilaita täällä on eri maista, mutta myös Indonesiasta. Potilaiden syyt täällä olemiseen ovat korkea ikä, kuntoutuminen esimerkiksi aivoinfarktin jälkeen ja omaisen jaksamattomuus hoitaa omaista kotona. Yksi potilas on täällä sen takia, kun hänen kotimaassa ei ollut tarpeeksi lämmin. Täällä hän onneksi tarkenee.

Ensimmäisinä harjoittelupäivinä meillä jokaisella oli pieni kulttuurishokki. Indonesialaiseen hoitokulttuuriin tuleminen oli hieman haastavaa eri kielen takia. Osa harjoittelupaikan hoitajista ei puhu ollenkaan englantia, mikä luo todellisen haasteen, jos on jotain kysyttävää. Onneksi joka vuorossa on joku joka osaa englantia edes jonkin verran. Viikon aikana on selvinnyt, että osa puhuu englantia todella hyvin. Se on ollut mukava huomata, sillä on voinut alkaa keskustelemaan eri asioista paremmin.

Aamu- ja iltavuorossa on kaksi sairaanhoitajaa tai kätilöä, yksi lääkäri ja yksi fysioterapeutti. Yövuorossa on aina kaksi sairaanhoitajaa tai kätilöä ja yksi lääkäri. Täällä on pula työntekijöistä, joten usein aamuvuorolainen joutuu tulemaan yövuoroon tai yövuorolainen joutuu jäämään töihin aamuvuoroon. Kurja tilanne. Tämän hoitopaikan lisäksi, tässä samalla alueella sijaitsee poliklinikka, joka on auki vuorokauden ympäri. Usein lääkäri tulee töihin aamulla kahdeksalta ja lähtee kotiin seuraavana aamuna kahdeksalta.

Tällä viikolla olemme pääasiassa päässeet seurailemaan, minkälaista toiminta täällä on. Olemme päässeet katsomaan sairaanhoitajien, kätilöiden ja fysioterapeutin toimintaa sekä lääkärin toimintaa poliklinikalla. Ensi viikolla pääsemmekin varmasti jo paremmin osallistumaan erilaisiin hoitotoimenpiteisiin. Täällä on torstaina ja sunnuntaina aamuisin aktiviteetteja, joihin osallistuu myös Mengwin kylältä paikallisia ikääntyneitä. Päivän alussa kaikilta halukkailta mitataan verenpaine. Verenpaineen mittaus tapahtuu täällä pääasiassa manuaalisesti.

Ohessa on kuvia muun muassa matkatovereistani ja harjoittelupaikastamme. Nyt on kaksi vapaapäivää, jotka meinaamme viettää opinnäytetyön seminaarin esittämiseen AC:n välityksellä sekä tutustuen Sanurin kaupunkiin.

Heippa vaan, täällä kirjoittelee Jane! Oon kolmannen vuoden terveydenhoitajaopiskelija ja opiskelen Joensuun Karelia-ammattikorkeakoulussa. Kirjoittelen tänne, sillä harjoittelu Indonesian saarella Balilla kutsuu! Menen tekemään geriatrisen hoitotyön harjoittelun Klinik Sada Jiwa nimiseen hoivayksikköön mun luokkalaisten Veeran ja Pepin kanssa. Lähden vaihtoon, koska haluan oppia uusia asioita erilaisesta hoitokulttuurista, haluan saada paljon uusia kokemuksia ja kontakteja sekä haluan erilaisia näkökulmia elämään! 

Koko vaihtoonlähtö-prosessi alkoi niin, että meillä oli kansainvälisyys-info koulussa. Infossa painotettiin, että vain harva katuu päätöstään lähteä vaihtoon. No siinä ei pitkään nokka tuhissut, kun me kolme saatiin päähän, että jonnekin on päästävä. Saatiin vapaasti päättää minne mennään. Kohteeksi valikoitui Indonesia, vaikka ei oikein koko maasta tiedetty mitään silloin. Yksi lähtijöistä surffaili googlessa tunteja ja löysi meille edellä mainitun harjoittelupaikan. Otettiin sinne yhteyttä facebookin kautta ja siitä se sitten lähti. Viestittely Klinik Sada Jiwan ja meidän välillä on ollut hidasta näiden kaikkien kuukausien aikana. Pääasia kuitenkin on, että yhteydenpito on  tuottanut tulosta ja päästään kohta lähtemään.

Klinik Sada Jiwa löytyy facebookista nimellä Klinik Sada Jiwa Bali, jos joku haluaa paremmin paikkaan tutustua tai kenties harkitsee vaihtoa sinne vaikka tulevaisuudessa. Muutamaa viikkoa ennen lähtöä löydettiin youtubesta video kyseisestä paikasta. Video avasi meidän silmiä siinä mielessä, että nyt oikeesti tiedetään minne ollaan menossa! Videon linkki: https://www.youtube.com/watch?v=wfbOQLKNHJM. Meidän koululta ei ole ennen ollut siellä opiskelijoita harjoittelussa, joten jännittää mitä tuleman pitää.

Vaikka emme tiedä, mitä Klinik Sada Jiwalla tullaan tekemään, niin tiedetään kuitenkin se, että Klinik Sada Jiwalla hoidetaan syöpäsairaita, kuntoutetaan AVH-potilaita ja ylipäänsä hoidetaan iäkkäitä ihmisiä. Saatiin itse suunnitella meidän työvuorot koko harjoittelun ajaksi. Pääasiassa meidän tulee työskennellä niin, että yks on aamuvuorossa ja kaksi iltavuorossa. Kysyttiin kuitenkin, että saataisko tehdä ekat vuorot kaikki yhdess,ä niin meille olis helpompaa tulla uuteen kulttuuriin töihin. Meidän onneksemme tämä sopi heille hyvin!:)

Ennen vaihtoa on pitänyt tehdä rutkasti hommia, että vaihto mahdollistuu. Olen itsenäisesti yrittänyt myös opetella indonesian kieltä ja olenkin oppinut muutamat fraasit, joista varmasti on hyötyä. Esimerkiksi itsensä esittely tapahtuu sanoilla Nama saya Jane (Nimeni on Jane) ja Saya orang Finlandia (Olen suomalainen). Selamat malam ja selamat pagi tarkoittavat hyvää huomenta ja hyvää yötä. On ollut hauska huomata, että yllättävän nopeasti näitä fraaseja oppii! Indonesialaisistakin on varmaan hauska, kun saavat kuulla suomalaisen ihmisen esittelyn heidän kielellään. Minusta ainakin olisi.

Fiilikset on aika jännittyneet ja pelokkaat meillä kaikilla, mutta minkäs teet, kun kohtalon kutsuhuuto kuuluu ja lähtö lähenee! Lähtö Suomesta on illalla 30.3. ja Balin saarella ollaan illalla seuraavana päivänä. Klinik Sada Jiwan yhteyshenkilö tarjosi meille kuskia heidän puoleltaan, joten meitä odotteleekin toivottavasti Denpasarin kentällä oma kuski. Klinik Sada Jiwa tarjoaa meille pientä hintaa vastaan yöpymisen näille kuudelle viikolle. Majailemme harjoittelupaikkamme potilashuoneissa!:D Harjoittelu alkaa jo 2.4.2018, joten ei ehdi paljoa peukaloita paikan päällä pyöritellä! Kirjoittelen joka viikko yhden tekstin harjoittelusta. Kuulemiin!