Talvi on saapunut tänne ja maassa on ollut lunta jo monta päivää ja tänään oli mittarissa 10 pakkasastetta. Lisäksi joulumusiikki luo lämpimän tunnelman. Lumi on kirkastanut maailmaa ja tehnyt pimeistä aamuista vähän siedettävämpiä! Olen nyt pari viikkoa ollut Riian toiseksi suurimmassa sairaalassa, Paul Stradinin sairaalassa, neurokirurgian osastolla. En tiedä, miksi olen taas kirurgian puolella—minunhan piti suorittaa myös 5 viikkoa perusterveydenhuollon harjoittelua, mutta olen hyväksynyt jo sen, ettei täällä oikein asiat suju samalla tavalla kuin Suomessa. Tuleepahan ainakin kirurgia tutuksi. 

Paul Stradinin sairaala on kaupungin toisella puolella, ja aamuruuhkassa kestää helposti yli tunnin päästä sinne, joka tarkoittaa kovin aikaisia herätyksiä. Onneksi päivät ovat lyhyitä ja ehdin sitten iltapäivällä ottamaan nokoset, jos siltä tuntuu. Osastolla kukaan, paitsi osastonhoitaja (ja hänkin huonosti), ei puhu englantia, joten elekielellä mennään. Minulla kesti jopa pari päivää ymmärtää, mikä osasto oli kyseessä!

Ensimmäisen päivän vietin osastolla olevassa tehohoitohuoneessa, jossa en tehnyt mitään vaan seurasin kaikkea vierestä. Seuraavana päivänä kipitin hoitajan perässä, joka hoiti päivän infuusiolääkkeitä ja sain antaa tabletteja potilaille, sekä vähän avustaa hoitajaa yhdistämään infuusiopullot suonensisäisiin kanyyleihin. Tablettien jakaminen on ollut huvittavaa, kun yritän lausua sukunimiä oikein! Välillä kaikki eivät edes tajua minun sanovan heidän nimensä. Onneksi rannekkeista voi aina tarkistaa, varsinkin jos potilas on unenpöpperöinen tai sairastaa muistisairautta.

Ensimmäiset pari päivää kului myös vanhanaikaisen manuaalisen verenpainemittarin käytön opettelemisessa. Kävimme kyllä niiden käyttöä läpi pari vuotta sitten koulussa, mutta se taito oli jo ehtinyt unohtua ja yritin nolona mitata yhden potilaan verenpainetta muistamatta tarkalleen, miten stetoskooppi liittyi toimenpiteeseen. Potilas oli onneksi ymmärtäväinen ja todella mukava. Nyt osaan kuitenkin oikein sujuvasti mitata verenpaineen manuaalisesti!

Olen myös päässyt harjoittelemaan kanylointia. Kanylointi on haastavaa varsinkin iäkkäillä potilailla, joiden suonet ovat hauraita. Ohjausta on todella vaikea saada ja olenkin yksin yrittänyt kanyloida, kun tarvikkeet on isketty käteen ja elekielellä käsketty huoneeseen. Jos on kysyttävää tai tarvitsen apua, joudun pitkään hakemaan eri huoneista sairaanhoitajaa, jonka kanssa yritän kommunikoida pienellä sanavarastollani ja osoitellen huoneita. Onneksi se on ollut tähän asti riittävää. En toki pysty mitään kysymään potilaiden diagnooseista tai paljon mistään muustakaan, mutta lääkehoitoa on helpompi ymmärtää ja toteuttaa ilman yhteistä kieltä ja on hauska huomata, kuinka paljon pystyn jo ymmärtämään latviaa ja jopa joskus venäjää.

Yhtenä päivänä olin myös ”procedure” (toimenpide) sairaanhoitajan matkassa. Hän hoitaa kaikki haavat ja katetroinnit sekä esimerkiksi avustaa lääkäriä eri toimenpiteissä. Täällä en ole nähnyt kummassakaan sairaalassa verhoja sänkyjen ympärillä kuten Suomessa, joten yksityiset asiat (kuten katetrointi) tehdään toimenpidehuoneessa. Näin pari kestokatetrointia ja olin aika yllättynyt, kun niitä ei tehty steriilisti. Koska infektion riski on todella suuri kestokatetroinnissa, se tehdään Suomessa aina steriilisti, mutta kuten olen monesti jo huomannut, asiat ovat aika erilaisia täällä.

Vapaa-ajalla olen viettänyt aikaa ystävien kanssa ja käynyt muutamissa illanistujaisissa, joissa olen tutustunut muun muassa intialaisiin, ranskalaisiin, turkkilaisiin ja amerikkalaisiin. Kävimme yksi päivä kämppiksen kanssa Latvian kansallisessa kirjastossa, joka on todella hieno rakennus ja sieltä on kaunis näköala Daugavajoen yli ja sen takana olevaan Vanhaankaupunkiin. Olen myös käynyt ihailemassa Riian keskustassa joulutoria ja kauniita valoja ja tietenkin ostanut tulijaisia ja joululahjoja kotiin. Tänään liettualainen huonekaverini lähti takaisin kotimaahan, koska hänen Erasmus-vaihto on täällä päättynyt. On aivan ihanaa saada uusia ystäviä, mutta hyvästeleminen on aina yhtä haikeaa ja surullista. Minun tulee häntä ikävä, mutta onneksi emme asu kovinkaan kaukana toisistamme. Liettuan matka on jo minulla suunnitelmissa!

Karoliina Riikassa

Olen kohta ollut täällä kuusi viikkoa! Välillä tuntuu siltä, kuin olisin täällä asunut jo vuosia, toisinaan taas siltä, että aika rientää. Viime viikko tuntui ainakin kahden viikon pituiselta, kun sain yllättäen vapaa viikon itselleni ja sairastuin melkein saman tien flunssaan. Huonekaveri oli ulkomailla, joten jouduin viettämään monta päivää yksin huoneessa köhimässä, niistämässä ja aivastelemassa. Tosin huonekaverille se ei olisi varmastikaan ollut hauskaa, eli hyvä vaan, ettei hän ollut täällä kärsimässä! Viikonloppuna sain vieraita Suomesta. Vanhempani tulivat pariksi päiväksi kokemaan Riikaa ja viettämään aikaa kanssani. Oli todella mukavaa olla heidän kanssaan ja esitellä kaupunkia. Kävimme suurimmalla torilla ihmettelemässä tavaran määrää, söimme latvialaisessa ravintolassa Lidossa, maistelimme latvialaista hunajakakkua (medus kūka) ja kävelimme monta kilometriä vanhassa kaupungissa ihaillen kauniita käsintehtyjä pipoja, ihania valoja, upeita rakennuksia ja tietenkin vapaudenpatsasta.

Sunnuntaina oli latvialaisten muistama lāčplēša diena eli kaatuneiden muistopäivä. Silloin on tapana laittaa vapaudenpatsaan ympärille kynttilöitä ja pidetään kulkue, jossa marssitaan soihtujen kanssa läpi kaupungin. Se on tähän aikaan vuodesta todella kaunista. Ensi sunnuntaina Latvia juhlii itsenäisyyttään—tänä vuonna, 18.11.2018 siitä tulee 100 vuotta! Olen ylpeä latvialaisten puolesta ja iloitsen heidän kanssaan vapaudesta. Heillä on ollut synkkä ja vaikea historia ja sen jälkiä näkee monessa asiassa täällä. Mutta Latvia on kehittynyt hurjasti 90-luvun alun jälkeen ja sen ihmiset ovat syystä ylpeitä maastaan ja kulttuuristaan ja ovat mielestäni avomielisiä sekä ihania ihmisiä.

Tämän viikon vietän poliklinikalla, jonne kävelee noin 25 minuuttia kauniin metsän läpi. Poliklinikalla mm. rokotetaan potilaita, tehdään suonensisäistä lääkehoitoa, gastro- ja colonoskopioita sekä erilaisia elektiivisiä leikkauksia. Ohjaajani on nuori, vasta valmistunut sairaanhoitaja, joka puhuu todella hyvää englantia. On ollut mukava tutustua häneen ja oppia lisää latvialaisesta terveydenhuollosta, kielestä ja tietenkin sairaanhoidosta.

Olen päässyt rokottamaan ja antamaan injektioita ja tänään onnistuin laittamaan kanyylin potilaan suoneen. Itse asiassa se ei ollut kanyyli vaan neula, jota siellä käytetään muovisen kanyylin sijasta. Aika pelottavaa ajatella, että joku joutuu monta tuntia makaamaan terävä neula suonessa, mutta niin siellä tehdään. Injektiot tehdään myös pääasiallisesti pakaraan dorsogluteaalisesti (pakaran ulkoyläneljännekseen), vaikka ainakin Suomessa ohjataan nykyään pistämään ventrogluteaalisesti (pakaran sivuun). Monet välineet ovat vanhanaikaisia ja miltei kaikki kirjataan vain paperille, kun elektroninen potilastietokanta ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Poliklinikalle ei ole myöskään varattuja aikoja. Potilaat vaan ilmaantuvat paikalle, silloin kun heille sopii, ja saattavat olla harmissaan pitkästä odotusajasta, kun 20 muuta ihmistä on tullut samaan aikaan paikalle. Joskus taas voi mennä muutama tunti, ettei yhtäkään potilasta ilmesty. Ilmoittautuminen käy oven koputuksella sairaanhoitajan oveen. Ohjaajani kertoi puhuneensa asiasta esimiehelleen, mutta ainakaan vielä ei ole ajanvaraussysteemiä otettu käyttöön. Muuten asiat näyttävät siellä sujuvan ja olen tullut kateelliseksi kaikesta ohjaajani saamasta suklaasta! Tapana on kuulemma tuoda sairaanhoitajalle kiitokseksi suklaata ja lääkärille kukkia, joka on minusta aika ihanaa.

Karoliina Riikassa

Ensimmäiset pari viikkoa kului leikkaussaliosastolla Riikan suurimmassa yliopistollisessa sairaalassa. Siellä ei päässyt paljoakaan tekemään ja syy siihen jäi minulle epäselväksi vaikean kommunikoinnin takia. Pääsin kuitenkin seuraamaan noin 20 eri leikkausta: mm. prostektomian, aivokasvaimen poiston, ihosyöpäleikkauksen, rasvaimun, erilaisia suolistoleikkauksia, selkäydin leikkauksen, ja tutuimmaksi tuli tyreoidektomia, jonka näin useamman kerran. Kahden viikon kohokohtana oli päivä, kun sain avustaa tyreoidektomiassa. Ohjaajani oli osastonhoitaja, joten hän ei paljoakaan ollut mukana itse hoitotyössä. Hän oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että englantia osaava hoitaja tuli minua ohjaamaan toiselta osastolta ja hän sitten käänsi minulle venäjää puhuvan leikkaussalihoitajan ohjeet. Kirurgi pyysi instrumentteja latviaksi. Kolme kieltä ympärilläni ja aivan uusi kokemus aiheutti kyllä jännitystä ja stressiä, mutta olin samalla todella kiitollinen, että sain vihdoin jotain tehdä enkä vain sivusta seurata. Leikkaus onnistui hyvin ja kaikki olivat onneksi ymmärtäväisiä osaamattomuuteni suhteen.

Näin valitettavan vähän hoitajien päivistä, enkä päässyt esimerkiksi PACUn ((Post Anesthesia Care Unit eli heräämö) puolelle seuraamaan. Syitä tähän taisi olla kommunikoinnin hankaluus ohjaajan kanssa (joka puhui vaikeasti ymmärrettävää englantia), kielimuuri minun ja hoitohenkilökunnan välillä ja erilaiset käytännöt opiskelijoihin liittyen (pääsin tekemään enintään kuuden tunnin päiviä, jotka alkoivat vasta klo 9). Toki myös se, että ohjaaja teki suurimmaksi osaksi toimistotyötä vaikutti siihen, että en päässyt seuraamaan hoitotyötä tekevää hoitajaa hänen vuoronsa aikana. Olen joutunut hyväksymään sen, etten mitenkään saa täällä tehtyä Turun AMKin asettamia tuntitavoitteita harjoittelua varten, joka on ollut kova pala nieltäväksi tälle tunnolliselle opiskelijalle!

Tällä viikolla aloitin uudella osastolla samassa sairaalassa. Se on kirurgian osasto, jossa on pre- ja post-operatiivisia potilaita. Paikkoja on osastolla 55, sairaanhoitajia kaksi ja hyvänä päivänä kaksi apulaishoitajaa (apulaishoitaja eli ”nurse’s helper” on vähän niin kuin lähihoitaja, mutta ymmärtääkseni vähemmän kouluttautunut). Kerron kohta lisää, miksi siellä on näin hurja potilas-hoitaja suhdeluku. Moderniin leikkaussaliosastoon verrattuna tämä kirurgian osasto on verrattavissa miltei kehitysmaan sairaalaoloihin. Osastolla on huono valaistus, muhkuraiset ilmastointiteipillä korjatut lattiat, vanhat metallisängyt, särisevät valot, huumelääkekaappina toimii vanha  kassakaappi, seinät ovat kellertyneet ja maali rapisee. Potilaat joutuvat tuomaan omat vaatteet ja ostamaan omat tukisukat, jos he niitä tarvitsevat. Osastolla ei ole defibrillaattoria ja hoitaja arveli, että kaipa kardiologian osastolla olisi yksi ja aivan varmasti teho-osastolta löytyy.

Olen haastatellut sairaanhoitajia heidän työstään ja kuulemani perusteella kunnioitukseni heidän työtä kohtaan on noussut suuresti, sillä heillä ei ole helppoa. Latviassa on todella huono tilanne terveydenhuollon kannalta. Sairaanhoitajan palkka on keskimäärin 730 euroa/kk, ja verovähennyksien jälkeen käteen jää noin 500 euroa. Vaikka Latvia on hintatasoltaan alhaisempi kuin Suomi, tämä on silti aika pieni palkka. Suurin osa sairaanhoitajista on töissä vähintään kahdessa eri paikassa, jotta he saisivat tarpeeksi tuloja elääkseen. Melkein kaikissa sairaaloissa yksi vuoro on 24 tuntia ja joillain rauhallisemmilla osastoilla jopa 48 tuntia. Koska Riika on latvialaisille kallis paikka asua, monet sairaanhoitajat asuvat yli 100 km Riikan ulkopuolella ja tekevät siksi mielellään kerralla 48 tunnin työvuoron välttääkseen monen tunnin toistuvaa työmatkaa. Vuorokauden pituisia vuoroja on kuukaudessa kahdeksan, mutta koska hoitajista on pula, määrä voi hyvinkin venyä kymmeneen. Olen ihmetellyt suuresti, miten kukaan voi jaksaa noin pitkiä vuoroja! Hoitajat joiden kanssa olen jutellut asiasta kuitenkin hyväksyvät työtunnit heille tavallisina ja enimmäkseen harmittelevat palkan vähäisyyttä eivätkä pitkiä tunteja. Kyllä arvostus Suomeen täällä kasvaa ja samalla maailmankuva avartuu—olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Täällä on arki ruvennut mukavasti sujumaan. Aloitinkin harjoittelun vasta tällä viikolla, vaikka oletin aloittavani 8.10. Koordinaattori täällä vakuutti, että heillä on tehty näin, jotta vaihtarit saisivat pehmeän laskun uuteen kulttuuriin ja ilmastoon. No, ilmaston kanssa minulla ei ole mitään ongelmia, mutta oli kuitenkin kiva rauhassa asettua tänne ja tutustua uusiin paikkoihin sekä ihmisiin.

Asun täällä opiskelija-asuntolassa ja meille kansainvälisille opiskelijoille on varattu pieni käytävä, jonka varrella on kolme makuuhuonetta, olkkari, keittiö sekä WC. Huonekaverina minulla on liettualainen fysioterapeutti ja vastapäisessä huoneessa asuu tšekkiläinen ensihoitajaopiskelija. Viime viikolla täällä oli vielä kaksi turkkilaista sairaanhoitajaopiskelijaa, mutta he ovat nyt palanneet kotimaahan jatkamaan opintoja.

Olen päässyt käymään jo kolmessa eri kaupungissa. Heti ensimmäisenä aamuna lähdin junalla reissuun uusien ystävien kanssa pieneen rantakaupunkiin nimeltä Saulkrasti, jossa kävelimme monta kilometriä meren vieressä nauttien lämmöstä (16 astetta tuntui todella mukavalta, kun Suomesta lähtiessä oli jo pakkasta ollut yöllä) ja aurinkoisesta päivästä. Pääsin myös tutustumaan Jelgavan kaupunkiin puolalaisen Erasmus-koordinaattorin ja hänen kollegan kanssa. Se on yliopistokaupunki, jonka yliopisto sijaitsee vanhan palatsin sisällä! Viime lauantaina matka vei Cēsisin kaupunkiin, joka on kuuluisa 1200-luvulla rakennetusta linnasta. Kaupunki oli viehättävä ja luonto henkeäsalpaava ruskan loimussa. Sen keskellä linna oli upea.

Maanantaina alkoi kirurgian harjoittelu yliopistollisessa sairaalassa, joka on vain 10 minuutin kävelyn päässä asuntolasta. Sairaalaa vähitellen remontoidaan modernimmaksi, mutta sisältä löytyy vielä käytössä olevia osia, jotka ovat kuin suoraan Neuvostoliiton ajoilta: huonosti valaistutut käytävät, muhkuraiset lattiat, harmaat ovet ja 60-luvun istuimet muistuttavat kauhuleffan hylätystä sairaalasta. Kirurgian osasto on kuitenkin täysin remontoitu, moderni ja varustettu tasokkailla laitteilla. En ole päässyt vielä kovinkaan paljon tekemään ja kommunikointi ohjaajan kanssa on haastavaa kielimuurin takia, mutta olen kuitenkin saanut seurata neljänä päivänäni siellä ainakin viittä eri leikkausta. Mielenkiintoisin tähän asti on varmaankin ollut aivoleikkaus, jossa poistettiin potilaalta kasvain.

Ei muuta tällä kertaa. Kerron taas lisää kuulumisia marraskuun alussa. Oikein ihanaa lokakuuta kaikille!

Karoliina

Moi, mä olen Karoliina ja tässä blogissa kirjoittelen parin viikon välein harjoitteluvaihdostani Latviassa tänä syksynä. Opiskelen kolmatta vuotta sairaanhoitajaksi Turun ammattikorkeakoulussa ja seuraavat harjoitteluni ovat kirurgiassa sekä perusterveydenhuollossa. Latviassa tulen asumaan Riikassa, ja siellä Medical College of the University of Latvia järjestää minulle harjoittelupaikat ja jopa asunnon. Harjoittelupaikoista en vielä tiedä, mutta yritän ottaa rennosti ja luottaa siihen, että saan jossain harjoittelutunnit täyteen.

Päätin jo vuosi sitten, että ilman muuta lähden vaihtoon. Vaikka olenkin asunut ulkomailla suurimman osan elämääni, en ole koskaan pysyvästi asunut paikassa, jossa en osaisi kieltä tai ymmärtäisi kulttuuria. Harjoittelun suorittaminen vaihdossa on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea elämää vieraassa maassa ilman paineita työn etsimisestä, uuden koulun aloittamisesta tai stressiä isosta muutosta. Vaihtarina pääsee kokeilemaan työelämää ohjattuna, oppimaan uutta kieltä ja kulttuuria ja näkemään millaista tavallinen elämä kohdemaassa on tavalla, jota turistit eivät voi nähdä. Työharjoitteluni ovat yhteensä 10 viikkoa, joten aika ei edes ole niin pitkä, että joutuisi hyvästelemään Suomen moneksi kuukaudeksi.

Olen aiemmin asunut Latviassa kuukauden verran, joten maa on jotakuinkin tuttu minulle. Muistan joitakin tervehdyksiä ja peruslauseita, jotka auttavat varmasti kommunikoimaan latvialaisten kanssa. Tavoitteeni on pystyä keskustelemaan latviaksi ennen harjoittelun loppua. Latvia ei kuitenkaan ollut ensimmäinen valintani—hain ensisijaisesti Norjaan, mutta sieltä ei löytynytkään tarpeeksi harjoittelupaikkoja, joten ehdotin tuttua Latviaa kouluni KV-koordinaattorille, ja tässä sitten ollaan.

Vähän kyllä jo jännittää elämänmuutos, mutta samalla odotan innolla uusia kokemuksia. Lento on varattu 5.10 illalla, ja minulle on vakuutettu, että pääsen rakennukseen sisälle, jos soitan ovikelloa (en siis tiedä edes millainen asunto/huone on tulossa—vaikka olen kyllä yrittänyt kysyä!) ja toivottavasti  minulle löytyy huone.

Nyt ei muuta kuin paldies ja tiksimies vēlāk, eli kiitos ja näkemiin. Seuraavaksi kirjoittelenkin Riikasta.

 

Janette Indonesiassa

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla on päättynyt. Viimeisen viikon parhaimpiin hetkiin kuuluivat ehdottomasti joogatunnit intialaisen joogaopettajan opastamana. Tässä blogitekstissä pohdin pääasiassa mitä tästä ulkomaan harjoittelusta on jäänyt käteen sekä kerron vinkkejä ulkomaan harjoitteluun lähteville ja sitä suunnitteleville.

Harjoittelu Klinik SadaJiwalla kuuluu ehdottomasti elämäni tärkeimpiin kokemuksiin. Syy siihen on monen tekijän summa. Aika täällä ei ole ollut pelkästään ruusuilla tanssimista, vaan tähän aikaan on sisältynyt myös haastavia hetkiä, jolloin on pienesti koti-ikäväkin päässyt tulemaan.

Kysymys ”kannattaako lähteä ulkomaille harjoitteluun” pyörii varmasti monen opiskelijan mielessä. Minun mielipiteeni on, että totta vie kannattaa!! Itse koen, että harjoittelu on ollut ennen kaikkea opettava ja hauska, mutta myös itseä kasvattava ja haastava, sillä erilaisten haasteiden kohtaaminen on tullut täällä tutuksi.

Vaikka teksteissäni olen kirjoittanut pääasiassa positiivissävytteisesti niin harjoitteluun on kuulunut myös erilaisia haasteita. Erilaiset haasteet kuuluvat varmasti jokaiseen ulkomaan harjoitteluun, siksi haluan niitä hieman avata. Ensimmäiseksi tulee mieleen kielimuuri. Harjoittelupaikassamme suurimmalle osalle työntekijöistä englannin kielellä kommunikointi loi haasteita. Tämä vaikutti suuresti esimerkiksi ohjaustilanteisiin. Tiettyjen ihmisten kanssa vuorossa ollessa ohjaaminen oli vähäistä. Tuntui, että osa työntekijöistä vältteli kommunikointitilanteita huonon kielitaidon vuoksi. Tällöin olo tuntui ulkopuoliselta, mutta näissä tilanteissa yritti kuitenkin itse tunkeutua mukaan erilaisiin tilanteisiin. Harjoittelun aikana meille ei määritelty omia ohjaajia. Tämä olisi myöhemmin ajateltuna saattanut olla hyvä vaihtoehto. Olisi ollut joku jota työpäivän aikana aina seurata ja jolta olisi varmasti saanut jonkinlaista ohjausta päivän aikana. Kannattaa siis ehkä harjoitteluissa vaatia itselleen ohjaaja aina vuoron ajaksi. Toinen haaste, jonka koin suurena harjottelussa, on toisen hoitokulttuurin erilaiset hoitotavat. Monien erilaisten työtapojen omaksuminen ja niiden kanssa toimiminen on ollut hieman haastavaa, mutta uusia kokemuksia täältä lähdettiinkin hakemaan. Tässä harjoittelussa on joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kun on joutunut esimerkiksi siirtämään potilasta tavalla, johon ei ole tottunut. Kyseiset siirtotavat eivät ole turvalliset potilaalle eikä hoitajalle. Keskustelin harjoittelupaikkamme yhteyshenkilön kanssa mietteistäni, joita minulle heräsi harjoittelumme aikana.  Olen kertonut, että on ollut haastavaa tulla toiseen maahan ja vielä uuteen hoitokulttuuriin pidemmäksi aikaa. Yhteyshenkilömme sanoi, että voi pienesti tuntea mitä me koemme. Hän kertoi olleensa muutaman viikon harjoittelussa Japanissa, joka oli ollut raskasta aikaa hänelle uuden kielen ja kulttuurin vuoksi. Hän oli koko ajan ajatellut, että haluaa kotiin, mutta kun kotiin lähtö koitti, niin hän halusi jäädä. Hieman samankaltaisilla fiiliksillä itsekin olin harjoittelun loppupuolella. Tuntuu, että kun on alkanut sopeutumaan tänne paremmin, niin lähdön aika jo koittaa. Sopeutuminen vie yllättävän paljon aikaa ulkomaan harjoittelussa, joten jos on mahdollista, niin kannattaa tehdä vaikka muutama harjoittelu putkeen ulkomailla. Tuntuu, että nämä 6 viikkoa, jotka olemme täällä viettäneet ovat menneet hujauksessa. 

Erilaisista haasteista huolimatta, olen tyytyväinen menneeseen harjoitteluun.  En kuitenkaan suosittele kyseistä harjoittelupaikkaa muille opiskelijoille, sillä se ei vastaa sitä mitä opiskelijan odotetaan oppivan kyseisen harjoittelun aikana. Se ei myöskään ylläpidä jo opittuja taitoja, sillä tekemistä on todella vähän ja samaan aikaan saattaa tosissaan olla 8 muutakin opiskelijaa paikalla. Vaihdon kannalta ajateltuna tänne lähteminen oli hyvä päätös. Olen oppinut uusia asioita ja saanut paljon uusia kokemuksia. Olemme tuurilla päässeet osallistumaan erilaisiin tapahtumiin, jotka on järjestetty juuri täällä olo aikanamme. Mahtavaa on ollut se, että täällä on ollut myös kaksi luokkatoveria tekemässä harjoittelua, joiden kanssa on voinut jakaa harjoittelun hyvät ja huonot hetket.

Vinkkejä: Kohdemaan valintaan kannattaa käyttää aikaa. Kannattaa miettiä esimerkiksi minkälaiseen kulttuuriin haluaa tutustua, mitä haluaa nähdä ja mitä oppia. Kannattaa miettiä, että haluaako maan, jossa pärjää hyvin osaamallaan kielellä vai haluaako haastavamman harjoittelun sen myötä, kun yhteistä kieltä ei ole. Harjoittelupaikka kannattaa ehkä valita ammattikorkeakoulusi kautta tai jonkun luotettavan järjestön kautta. Tällöin saat hyvät tiedot siitä, millainen paikka olisi harjoittelupaikkana ja onko se sellainen mitä itse haet. Omaan kokemukseen vedoten suosittelen myös etsimään yösijan jostain muualta kuin harjoittelupaikalta. Luulen, että olisi välillä rentoutunut paremmin ja työkuviot olisivat siirtyneet ajatuksissa kauemmas, jos olisimme asuneet eri paikassa.

Menneen harjoittelun syvällisempi pohdiskelu alkaa varmaan vasta Suomen mantereella, kun pääsee rauhassa mietiskelemään tapahtuneita eikä koko ajan tapahdu jotain uutta! Nyt loma täällä Balilla alkaa. Sydämellisesti suosittelen ulkomaan vaihtoa kaikille sitä harkitseville! Tämä on ollut kokemuksena todella rikastuttava ja uskomaton!! Tsemppiä vielä kaikille vaihtoon lähtijöille ja sitä suunnitteleville!!! 🙂 Nyt uusia seikkaluja kohti, heippa!:)

Janette Indonesiassa

Viides viikko on mennyt nopeasti, kun taas on tapahtunut paljon kaikkea uutta. Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman iäkkäille. Olimme suunnitelleet tapahtuman niin, että se oli vauhdikkaampi ja vaativampi kuin edellinen pitämämme tuolijumppa. Tällä kertaa jumppamme oli kolmiosainen. Ensiksi pidimme venyttelytuokion, jonka toteutimme suomalaisen musiikin tahdissa. Sitten siirryimme koko kehoa aktivoivaan jumppaan, joka sai hien virtaamaan niin meillä kuin vanhuksillakin. Viimeisessä osassa oli tuolijumppa, jossa toteutettiin laajalti erilaisia jalka- ja käsiliikkeitä. Kolmiosaisen jumpan jälkeen siirryimme ääniharjoituksiin. Harjoitukset suoritettiin niin, että me kävimme läpi viikonpäivät ensin indonesian kielellä, sitten suomeksi. Vanhukset toistivat sanat aina perässämme. Tämän jälkeen olivat vuorossa eläimet. Hankaluuksia tuotti muun muassa sanat, joissa oli kaksoiskonsonantit tai sanat, jotka sisälsivät ä ja ö kirjaimia. Huomattiin, että esimerkiksi pöllö, hämähäkki ja heinäsirkka olivat vaikeita lausua. Vanhukset osallistuivat eri toimintoihin aktiivisesti ja meillekin jäi hyvä mieli. 

Tällä viikolla pääsimme tutustumaan harjoittelupaikkamme ambulanssiin. Ambulanssi oli sisältä aika kolkko. Potilaan kuljetustilassa ei ollut mitään muuta kuin paarisänky ja istumapaikka hoitajalle. Sisällä ei siis ollut mitään valmiina, ei edes lääkkeitä tai muita hoitotarvikkeita. Hoitaja sanoi, että happipullo ei ole autossa valmiina, vaan se tuodaan autoon, jos sitä tarvitaan. Hoitaja myös sanoi, että on olemassa hätätilanteita varten ensiapulaukku, joka otetaan mukaan potilaskuljetuksiin. Yleisimmät syyt miksi harjoittelupaikkamme joutuu käyttämään ambulanssia ovat potilaalla ilmenevät hengenahdistuskohtaukset ja kovasta kuumeesta johtuvat kramppikohtaukset. Ambulanssia käytetään siihen, jos harjoittelupaikkamme potilas tarvitsee sairaalahoitoa tai jos joku akuuttia hoitoa tarvitseva poliklinikan asiakas tarvitsee kyydin sairaalahoitoon. Potilaan mukaan lähtee aina harjoittelupaikassamme paikalla oleva päivystävä lääkäri ja yksi sairaanhoitaja. 

Klinik SadaJiwa järjestää kotikäyntejä kylän asukkaille, jolloin heiltä kontrolloidaan muun muassa verenpaine ja kysellään yleisvointia. Tällä viikolla pääsin ensimmäisen kerran osallistumaan kotikäynneille. Lähdimme matkaan sairaanhoitajan kanssa käyttäen skootteria kulkupelinä. Jätimme skootterin erään kadun varteen ja aloitimme tämän kadun taloissa vierailun järjestyksessä. Talot ovat useimmiten sellaisia, että yhden perheen asuinalueeseen kuuluu monen monta taloa ja rakennusta, jossa koko perhe asuu. Tämän maan yksi hyvä kulttuurinen piirre on se, että vanhempia ja isovanhempia hoidetaan kotona heidän elämänsä loppuun saakka. Tämän vuoksi Balilla ei ole samanlaisia vanhainkoteja kuin Suomessa. Täällä perheeseen, joka asuu samassa asuinalueessa kuuluu siis pääasiassa lähisuku ainakin lapset, isät, äidit, isovanhemmat ja isoisovanhemmat.  Kun menimme asiakkaan pihaan, löysimme joko itse asiakkaan tai jonkun perheenjäsenen, jonka täytyi lähteä etsimään rakennuksista tiettyä perheenjäsentä, jota tulimme tapaamaan. Täällä sairaanhoitajan tulosta ei ilmoiteta etukäteen tällaisilla kotikäynneillä. Täällä vain mennään ja katsotaan onko asiakas kotona. Keskustelut tapahtuivat indonesian kielellä, joten en ymmärtänyt keskusteluista juurikaan mitään. Oli kuitenkin mukava päästä katsomaan erilaisia asuinympäristöjä ja kurkistamaan pienesti paikallisten ihmisten elämään!

Perjantaina pääsimme osallistumaan erään perheen lapsen synttärijuhlaan. Täällä synttäreitä juhlitaan kuuden kuukauden välein. Suurin synttärijuhla tapahtuu silloin, kun lapsi täyttää puolitoista vuotta. Juhlapaikalle lähdimme seitsemän aikaan aamulla. Seremonia kotitemppelillä oli jo alkanut, kun saavuimme juhlapaikalle. Se kesti yhteensä noin kaksi tuntia, jonka aikana me istuimme ja seurasimme mitä tapahtuu. Välillä osallistuimme itsekin rukouksiin. Seremoniassa yksi mies istui alttarilla ja lausui erilaisia rukouksia temppelillä. Hän ”johti” tätä tapahtumaa. Seremoniaan liittyi monenlaista toimintaa. Esimerkiksi siellä oli tipu ja iso ankka, joiden jalat oli sidottu niin etteivät ne karkaa. Loppuseremoniassa näitä lintuja kiikutettiin eri temppelin osiin ja niitä kolautettiin muutamia kertoja esimerkiksi alttariin osiin ja jopa synttärisankarin päähän. Ankkaa ja tipua siis tömäytettiin synttärisankarin päähän… Kyllä siinä puolitoistavuotias poikakin hämmentyneenä katsoi, että mitä täällä tapahtuu. Hieman huvitti katsoa tätä seremoniaa, mutta paikallisille ihmisille nämä ovat ihan normi meininkejä. Hieman jäi epäselväksi kaikkien seremonian tapahtumien tarkoitukset, mutta pääasia että pääsimme osallistumaan siihen. Seremonian jälkeen päästiin syömään. Tarjolla oli monenlaista balilaista ruokaa. Yksi ruuista oli nimeltään babi guling, joka on tehty porsaasta. Tarjolla ollut babi guling tehtiin siis kokonaisesta porsaasta, josta on kuva mukana. Aamulla ennen seremonian alkamista huomasimme kyseisen porsaan temppelillä ulkona helteessä. Siinä se makoili vähintään kaksi tuntia auringonpaisteessa, ennen kuin päästiin syömään sitä. Namskista… Ruokaan sisältyi tällä kertaa porsaan nahkaa ja löllöä porsaan lihaa. Balilaiset ihmiset yleisesti ottaen nauttivat babi gulingista, mutta itselle se ei kuitenkaan päässyt lempiruokien listalle. Kaikkea on kuitenkin kiva kokeilla.

Viimeinen viikko harjoittelussa on jo alkanut. Tuntuu todella oudolta ajatus lähdöstä, kun täällä on jo monta viikkoa ollut. Harjoittelun jälkeen kuitenkin loma täällä Balilla alkaa, joten innokkain mielin odotan loman alkua! 

Janette Indonesiassa

Potilaan hoito Klinik SadaJiwalla on moniulotteista. Täällä hoidetaan potilaita neljän eri osa-alueen kautta. Näitä ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen. Fyysinen osa-alue näkyy täällä joka päivä, sillä päivittäin potilaat tekevät kuntonsa mukaisesti kävelyharjoituksia, käyvät fysioterapeutin luona tekemässä erilaisia harjoitteita sekä yksi vuodepotilas ja yksi pyörätuolilla liikkuva potilas saa lihaksia lämmittävää valohoitoa. Valohoidon jälkeen fysioterapeutti tekee potilaalle erilaisia raajojen liikkuvuusharjoituksia. Lämpölampulla lämmitetään ensin lihaksia ja vilkastutetaan verenkiertoa. Tämän jälkeen liikkeet ovat potilaalle mielyttävämpiä. Fyysinen osa-alue näkyy hoidossa myös torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteetteina ja satunnaisina aktiviteetteina muinakin päivinä. Psyykkinen osa-alue näkyy hoidossa niin, että täällä käy kahdesti viikossa juttelemassa psykiatri potilaiden kanssa. Aika hyvä tilanne minun mielestäni. Sosiaalinen osa-alue näkyy päivittäin potilaiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta sekä torstai- ja sunnuntaipäivien aktiviteettitapahtumien ansiosta, sillä aktiviteettitapahtumiin kerääntyy aina paljon ihmisiä Mengwin kylältä. Hengellinen osa-alue täällä näkyy ihmisillä, jotka haluavat vaalia uskontoaan täällä. Osa rukoilee ja osa käy kirkossa omaistensa kanssa. Tällä hetkellä täällä ei ole hoidossa ketään, joka ei kuuluisi balin hindulaiseen uskontoon, mikä on balin laajin uskontokunta. Balilla hindulaisuus on erikoistunut omaksi uskonnokseen, balilaiseksi hindulaisuudeksi. Eräs paikallinen kertoi meille, että syntyminen balilaiseen hindulaisuskontoon tarkoittaa käytännössä sitä, että valinnanvapautta ei juurikaan ole uskonnon suhteen, niinkuin meillä Suomessa on. Jos täällä päättää kuitenkin vaihtaa uskontoa, niin takaisin paluuta ei ole. Uskonnon vaihtaminen ei ole siis hyväksyttävää.

Viikon sisällä olemme vierailleet kahdessa balilaisessa sairaalassa. Sairaalavierailut järjesti pyynnöstämme meidän harjoittelupaikkamme johtaja. Ensimmäinen sairaala sijaitsi harjoittelupaikastamme noin tunnin ajomatkan päässä, melkein keskellä balin saarta. Sairaala oli nimeltään Premagana sairaala ja se oli yksityinen sairaala. Perillä vastassa olikin kaksi sairaalan työntekijää, toinen oli lääkäri ja toinen jonkin sortin manageri. Balilla sairaalan koot voidaan luokitella a, b, c ja d kokoisiksi sairaaloiksi. Tämä sairaala oli kokoa c eli toiseksi pienin. Sairaalalla näimme muun muassa aikuispuolen ja lasten puolen poliklinikat, hemodialyysitilan ja ensiaputilan. Lääkärit kertoivat, että Balilla terveydenhuolto on vasta kehittymässä parempaan suuntaan ja verrattuna Suomeen se on jonkin verran jäljessä. Sairaalalla oli suhteellisen paljon ihmisiä odotustiloissa, joten kysyimme tuleeko perhe yleensä mukaan sairaalaan perheenjäsenen tullessa hoitoon. He kertoivat, että yleensä potilaan mukana sairaalaan tulee perhe ja potilaalla saattaa olla jopa kaksikymmentä ihmistä mukana sairaalassa. Vaikka hän varmaan liioitteli jonkin verran, niin en ihmettele yhtään, jos ihmismäärä on suuri, sillä täällä perhe on todella läheinen ja meno on todella yhteisöllistä.

Täällä perhe saa yöpyä sairaalassa potilaan kanssa. Osa omaisista makoili sairaalan lattioilla odottaen kuulumisia hoidossa olevasta perheenjäsenestä. Sairaalassa huomiomme kiinnittyi seinälle kiinnitettyyn neljän kypärän rivistöön. Kypärät olivat eri värisiä. Lääkäri kertoi, että sairaalassa on nimetyt henkilöt, jotka pukevat kypärät päälleen tulipalon sattuessa ja hoitavat omat tehtävänsä. Punaisen kypärän pukeva henkilö hoitaa vaahtosammutimen käytön. Sinisen kypärän pukeva henkilö hoitaa potilaiden evakuoinnin. Valkoisen kypärän pukeva henkilö pelastaa tärkeät asiapaperit ja keltaisen kypärän pukeva henkilö pelastaa lääkkeet ja erilaiset lääkelaitteet. Sairaalassa oli suunnitelman lisäksi palovaroittimia ja vaahtosammuttimia tulipalon varalle.

Toinen sairaalavierailu oli Jimbaran sairaalaan. Tämä sairaala luokitellaan c luokan sairaalaksi, mutta tämä oli aivan erilainen kuin ensimmäinen sairaala. Tämä sairaala oli paljon uudemman näköinen ja se oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä pois. Kuvassa näkyy kuinka avaraa ja riisuttua paikassa oli. Jimbaran sairaala on julkinen sairaala, joka sijaitsee Balin eteläosassa. Sairaalassa on erilaisia osastoja esimerkiksi poliklinikka, vastasyntyneiden osasto ja ensiaputila. Sairaala on kaksi kerroksinen ja siellä on yhteensä noin 100 työntekijää mukaan luettuna lääkärit, hoitajat, managerit ja muut assistentit. Kyseessä ei siis ollut iso sairaala. Sairaalan vuodeosasto jaetaan vip a, vip b sekä luokka 1, 2 ja 3:seen. Vip huoneita emme nähneet, mutta niissä majoittuivat ihmiset, joilla on varaa maksaa yksityisyydestä ja paremmasta huoneesta. Luultavasti ne olivat yhden hengen huoneita. 1. luokan huoneessa oli kaksi potilassänkyä, jotka oli sijoitettu pieniin syvänteisiin, jolloin potilas sai paremmin yksityisyyttä huoneessa. Heillä oli myös omat telkkarit. 2. luokan huone oli kahden hengen huone ilman syvännettä. Yksityisyyttä sai verholla. 3. luokan huoneessa oli kolme sänkyä vieri vieressä. 2. ja 3. luokan huoneet näyttivät samanlaisilta potilashuoneilta, joita olen Suomessa itse nähnyt. Sairaalassa 3. luokan huoneet olivat halvimpia potilaille ja mitä paremman huoneen potilas haluaa, sitä enemmän huoneesta saa maksaa. Päivän lopussa meille selvisi, että tällä sairaalalla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tulipalon varalle. He sanoivat, että suunnitelma on vasta suunnitteilla. Onneksi heillä sentään oli käytössä palovaroittimet ja vaahtosammuttimet.

Harjoitteluaikamme alkaa pikkuhiljaa loppumaan. Viikot ovat menneet todella nopeasti ja loppuharjoittelu menee varmasti sitäkin nopeammin. Erilaista oppimista tapahtuu koko ajan ja olemme saaneet tähän mennessä paljon uusia kokemuksia! Sunnuntaina pidimme aktiviteettitapahtuman vanhuksille, josta enemmän kerron seuraavassa postauksessa! Pääsemme perjantaina osallistumaan balilaisille synttäreille, joten on taas jotakin mitä odottaa!

Janette Indonesiassa

Kolmas viikko pulkassa ja kiirettä on ollut. Täällä on ollut erilaisia tapahtumia, joihin olemme päässeet osallistumaan. Sairaanhoitajien pyynnöstä suunnittelimme aktiviteettitapahtuman vanhuksille, jonka meinaamme pitää neljännellä viikolla. Yritimme keksiä mahdollisimman vauhdikasta ja hauskaa tekemistä. Aktiviteettitapahtuman tavoitteena on, että vanhukset ja työntekijät heidän toivomustensa mukaisesti muun muassa oppisivat meiltä jotakin uutta ja näkisivät minkälaisia aktiviteetteja Suomessa vanhuksille pidetään. Tästä enemmän seuraavassa postauksessa, kun olemme pitäneet aktiviteettitapahtuman. 

Viikolla täällä kävi kiinalaisiin parannuskeinoihin perehtynyt mies. Hän tuli opastamaan vanhainkodille liikkeitä, jotka auttavat selkävaivoihin, erityisesti alaselän kipuihin. Selkäkivut ovat yleisiä tässä maassa, kun täällä on paljon ihmisiä, jotka ympärivuotisesti tekevät töitä riisipelloilla kyykistellen. Mies keskittyi liikkeeseen, joka on tarkoitettu kehon kireiden lihasten löysentämiseksi. Tässä liikkeessä potilas makaa  korkealla pöydällä selällään. Toinen jalka nostetaan 90 asteen kulmaan ja toinen jalka roikkuu pöydän reunan yli.  Liikkeeseen tarvitaan avustaja, joka pitää jalkaa tässä asennossa. Tämä liike tulisi toistaa molempiin jalkoihin joka päivä noin 15 minuutin ajan. Liikkeen tehoa saa parannettua niin, että avustaja asettaa myös venytettävän jalan jalkaterän 90 asteen kulmaan. Liikkeen aikana kädet tulee pitää suorana pään yläpuolella. Parannuskeinoihin perehtynyt mies kertoi, että liike on hyvin yksinkertainen, mutta todella tehokas.  Kävely ei ole niin tönkköä ja kivut vähenevät tai häviävät selästä. Liikkeen pystyy tekemään yksin. Mies sanoi meille, että liike on todella tehokas, vaikka se onkin helppo toteuttaa ja yksinkertainen. Riskipotilaita ovat sydänsairaat ihmiset, joihin tulee liikkeen aikana kiinnittää erityistä huomiota. Mies sanoi, että sydänsairaiden potilaiden sydän ei välttämättä jaksa pumpata verta koko kehoon liikkeen aikana, jolloin ihminen saattaa muuttua kylmäksi. Tällöin liike tulee lopettaa. Mies sanoi, että meidän tulee ehdottomasti viedä tätä liikettä eteenpäin, sillä sen hyödyt ovat niin suuret ja ne saadaan pienellä ajankäytöllä ja nopeasti. Tämä liike siis rentouttaa kehon lihaksia, helpottaa kipua ja parantaa iäkkään kävelyä.

Täällä Klinik SadaJiwalla järjestettiin tapahtuma, jossa otetaan papakoetestit kaikilta halukkailta naisilta, jotka asuivat täällä Mengwin kylässä. Oli onni, että tämä tapahtuma järjestettiin täällä olo aikanamme. Kyseessä on siis hallituksen järjestämä ohjelma. Kiertävä papakoe-bussi kiertää kerran vuodessa kaikki Balin kylät ja kaupungit, jolloin kaikki halukkaat saavat mahdollisuuden otattaa itseltään papakokeet. Bussi kiertää eri paikoissa järjestyksessä ja pysähtyy kylässä tai kaupungissa, sille määritettyyn paikkaan. Tämän kylän kokoontumispaikka oli täällä Klinik SadaJiwalla. Paikalla oli noin 50 naista. Bussissa oli kaksi tuolia, joissa oli samanaikaisesti potilaat. Yksityisyyttä sai väliin vedettävällä verholla. Täällä painotettiin meille, että papakokeen ottamisesta ei saa tuomita ketään. Ajatus tuomitsemisesta hieman ihmetytti meitä, sillä mieleen ei tule yhtäkään asia miksi papakokeen ottaminen olisi tuomittava asia. Täällä niitä kuitenkin otetaan silloin, kun ihminen on seksuaalisesti aktiivinen. Papakoetta ei siis oteta naiselta, joka on neitsyt. Papakokeen ottajina toimivat tapahtumassa kätilöt ja avustajina toimivat sairaanhoitajat.  Kohdunkaulan syöpä on täällä hyvin yleinen naistentauti. Tämä ohjelma on naisille ilmainen, sillä papakokeen ottaminen toimii hyvänä keinona tunnistaa aikaisin kohdunkaulan erilaiset solumuutokset. Myös mammografiaohjelma on ilmainen täällä ja tähänkin toimintaan on olemassa kiertävä bussi.  Harmillista kuitenkin, että harjoittelumme täällä ehtii luultavasti loppua, ennen kuin mammografiabussi tänne saapuu. Indonesiassa jokaisella saarella on tällainen ohjelma ja omat tällaiset bussinsa. Indonesiassa on yli 17 000 saarta. Asuttuja saaria on kuitenkin vain noin 6000. Pitää olla siis monta papakoebussia ja mammografiabussia, että kaikki saavat mahdollisuuden osallistua. Bussisysteemi on hyvä Indonesiassa, koska sillä on helppo kulkea kylästä kylään. Tällöin kaikki saavat tasavertaisen mahdollisuuden osallistua testauksiin.

Balilla uskonto näkyy jokapäiväisessä elämässä ja täällä erilaisia juhlia ja seremonioita on paljon. Sunnuntaina pääsimme osallistumaan erään perheen seremoniaan. Tämä seremonia  järjestetään vain kerran vuodessa. Kyseisessä seremoniassa perhe kokoontui juhlistamaan edesmennyttä perheenjäsentä. Seremoniaa varten meillä oli ostettuna siihen kuuluva vaatetus, nimeltään kebaya. Seremoniaan lähdettiin neljältä aamuyöstä ja koko reissuun meni yhteensä 12h! Päivään sisältyi rukoukset ja erilaiset tapahtumat viidessä eri temppelissä. Temppelit olivat julkisia temppeleitä ja kotitemppeleitä. Täällä jokaisella kodilla ja sairaalalla on omat temppelinsä, joissa toteutetaan erilaisia seremonioita ja rukoillaan päivittäin. Kolme sunnuntaipäivän temppeleistä olivat tällaisia pienempiä temppeleitä. Päivä alkoi tulivuori Agungin lähellä sijaitsevassa julkisessa temppelissä. Siellä tutustuimme menoon katselemalla sivusta mitä tapahtuu. Paikalla oli noin 50 perheenjäsentä. Täällä perhe on hyvin läheinen ja suuri. Temppeleissä pääasiassa keskitytään rukoilemiseen niin, että ihmiset käyvät temppelissä maahan istumaan risti-istuntaan tai niin, että istutaan jalkojen päällä. Ensimmäiseksi kädet laitetaan yhteen kasvojen eteen ja rukoillaan. Sitten otetaan kukka käteen ja toistetaan edellä mainittu liike. Kukan kanssa rukous tehdään kolme kertaa, eri kukilla tietenkin. Viimeinen kukka laitetaan korvan taakse. Sitten tulee joku ihminen joka ripauttaa pään päälle pyhää vettä. Sitten hän kaataa käsille kolme kertaa pyhää vettä ja sinun tulee juoda se. Viimeisen kerran kun vettä laitetaan kädelle, sinun tulee hieroa se päähän. Sitten saat riisiä käteen jota tulee laittaa otsaan ja kaulalla, jonka jälkeen tulee syödä riisiä kolme kertaa. Sen jälkeen taas rukoillaan ja kierretään temppelin rakennuksia kolme kertaa ympäri. Ensimmäisessä temppelissä uhrattiin myös ankka ja kana. Nämä eläimet roikkuivat elävinä jaloistaan kiinni puutangossa, jota eräs mies kantoi rakennuksien kiertämisen aikana. Itse uhrausta emme nähneet. Pääsimme osallistumaan seremonioihin muissa temppeleissä. Rukoustilanteet eivät olleet vakavia, sillä kun tuli meidän vuoromme tehdä edellä mainitut asiat, saimme paljon katseita ja saimme jonkin verran naurua aikaiseksi. Oli kyllä hauskaa. Hienoin temppeli, jossa seremonia toteutettiin oli ehdottomasti Balin temppeleiden äiti ”Pura besakih”. Sieltä oli huikeat näköalat ja temppeli oli suurin näkemäni. 

Keskiviikkona kävimme balilaisessa sairaalassa vierailemassa. Tästä kerron seuraavassa blogitekstissä, kun olemme päässeet vierailemaan myös toiseen sairaalaan. Lomapäivät vietimme Ubudissa, jolloin kävimme muun muassa riisipelloilla, apinametsässä ja Cambuhan ridge walkilla. Kaikki edellä mainitut ovat käymisen arvoisia paikkoja! Riisipellot olivat todella vaikuttavia, mutta kannattaa olla varovainen käärmeiden takia. Niitä näimme siellä kaksi. Apinametsä oli todella hieno paikka, mutta sielläkin tulee olla varovainen. Apinametsässä käyminen oli hieno kokemus, mutta toisen kerran en varmaan itse menisi, koska stressitaso oli melkein koko ajan koholla äkäisen oloisten apinoiden takia. Apinat saattavat olla äkäisellä tuulella ja saattavat sähistä, joten kannattaa pysytellä siellä olevien työntekijöiden lähellä, jos sinne haluaa lähteä. Yksi apina vei kaverini repusta kulmakynän, joten kaikki tavarat kannattaa sulkea kunnolla repun syvyyksiin. 

Harjoittelu on puolivälissä ja tuntuu että aika on hujahtanut todella nopeasti. Loppuaika menee varmasti vähintään yhtä nopeasti kuin alkuaika. Ensi viikon menoja odotellessa!

 

Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Jää paljon tarinoita kerrottavaksi

…Ja niin kyllä jäikin, monia erilaisia kokemuksia, joista riittää tarinointia kaikille, joita vaihtoaikani Namibiassa kiinnostaa. Ensinnäkin aika vaihdossa meni äkkiä! Oli kyllä upeaa palata myös kotiin ja nähdä itselle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, mutta kyllä sitä olisi vielä voinut jatkaa seikkailua Namibian upeissa maisemissa.

Tässä lyhyt yhteenveto Namibiassa vietetystä ajasta, niin harjoitteluiden kuin vapaa-ajankin osalta: Harjoitteluahan minulla oli suunnitellusti 12 viikkoa, johon sisältyi tehon-, lasten- sekä päivystysosaston harjoittelu. Kuten arvata saattaa, on hoitotyö ja kaikki käytännöt todella erilaisia Namibiassa Suomeen verrattuna. Ekoina viikkoina oli hyvin vaikea ymmärtää joitakin toimintatapoja tai käytäntöjä, joita sairaalassa oli, mutta viikkojen mittaan sitä sitten oppi elämään ”maassa maan tavalla”. Esimerkiksi Suomessa on tärkeää keskustella ja informoida potilasta, kun hänelle tai hänen kanssaan tehdään jotakin hoitotoimenpiteitä tai –mittauksia, tämä ei ole Namibiassa ominaista. Minulla oli kuitenkin tapana esittäytyä potilaille ja kertoa mitä olen tekemässä ja tämä herätti hämmennystä niin hoitajissa kuin potilaassakin. Sairaalan hygieniataso oli mielestäni järkyttävä ja esimerkiksi sairaalassa ei ollut potilaille näytteenanto wc:tä vaan näytteenantohuone, jossa oli kroonari lattialla jonka päällä potilaiden täytyi antaa virtsanäyte eli PLV:stä ei tietoakaan ja kyseisen huoneen lattia oli aina täynnä roiskeita ja haju oli myös sen mukainen. Kaiken kaikkiaan harjoittelut Katuturan sairaalassa olivat opettavaiset ja avasivat omaa maailmankatsomusta taas pikkuisen laajemmaksi. Alkuun tuntui, että harjoittelu oli henkisesti todella rankkaa, mutta kun oppii hyväksymään paikallisten tavat tehdä asioita ja tietää itse tekevänsä kuitenkin aina parhaansa, niin se ns. ahdistus loppui.

Vapaa-aikana minä ja miesystäväni Pate aina reissattiin vuokratulla autolla ympäri Namibiaa. Muutamia kertoja käytiin myös yhdessä Pian ja Serkanin kanssa reissulla. Olihan se nyt aivan mahtavaa lähteä pois kaupungista ja nähdä Namibian luontoa! Joka viikonloppu meillä oli auto vuokrattuna ja reissusuunnitelmat tehtynä ja sit vaan vuokrattiin camping-kamat ja lähdettii safareille. Oli aivan epätodellinen fiilis ekoina kertoina nähdä villinä luonnossa eläviä isoja safari eläimiä kuten norsuja, kirahveja, leijonia, leopardeja jne. Todellakin suosittelen kaikille Namibiaan menijöille käymään eri safareilla ja kokemaan kaiken itse, näkeemään juttuja omin silmin!

sossusvlei hiekkadyynit kuva:@paul_hanninen

Jos sua vähänkään houkuttaa lähteä vaihtoon, niin tee se! Kaikki järjestelyt ottaa aikansa tietty, mut kaikki on sen tulevan vaihtokokemuksen arvoista. Jos ei lähde vaihtoon, vaikka haluais, uskon että se valinta kaduttaa ja PITKÄÄN! Vaihdossa ollessa, englanninkielen käyttö parantuu hurjasti, oppii uusia kulttuurillisia asioita, saa uusia ystäviä ja varmasti myös tulee tekemään juttuja mitä ei ehkä Suomessa tulis tehtyä –kuten haiden kanssa sukeltelu.

Hannelen ja Pian työyö päivystyksessä

-Hannele

Namibian jälkipuinnit

Joskus kannattaa lähteä kotimaata kauemmaksi hankkimaan työkokemusta ja katsomaan miten asiat muualla hoidetaan. Itse koen saaneeni työkokemusta, mitä Suomessa en olisi saanut hankittua. Matkan aikana on koettu kohtaamisia erilaisten potilastapausten kanssa, työskennelty erilaisessa toimintaympäristössä kulttuurieroista puhumattakaan. Englannin kielen taito ja ammattisanasto ovat myös karttuneet valtavasti. Vaihdon aikana oli ylä- ja alamäkiä eikä vastoinkäymisiltäkään aina selvitty. Vapaa-ajalla jouduin itsekin kokemaan maan heikosta sosio-ekonomisesta tilanteesta johtuvien varjopuolien seurauksia ja tapaturman seurauksena kokemaan potilaan roolin myös itse. Mutta kaikesta selvittiin ja monta kokemusta ja tarinaa rikkaampana palattiin Suomeen.

päivystyksen elvytyskärry

Työ antaa paljon, mutta myös vapaa-ajalla koetut elämykset ovat kultaakin kalliimpaa. Namibian luonto on vertaansa vailla ja ainakin tämän luontoihmisen sydän sykki savanneille, aavikon yllä avautuvalle tähtitaivaalle ja leirinuotioille. Koettiin paljon myös erilaisia adrenaliinia nostattavia extreme-aktiviteetteja, kuten sky diving –hyppy, varjoliitelyä dyynien yllä ja pienkoneella lentelyä Victoria-putouksilla. Näitä seikkailuja muistellaan sitten lapsenlapsille tarinoiden vielä eläkepäivillä kiikkustuolissa keinuen.

Marko Kososen sanoja lainatakseni: ”Siperia opettaa, mutta niin opettaa Afrikkakin. Ainakin olen oppinut kuinka suppean kuvan asioista saa, jos perustaa kaiken tietonsa siihen mitä on lukenut netistä. Maailmaa on hyvä käydä katsomassa aina välillä paikan päällä ja puhua vasta sitten.” Näihin mietteisiin voin itsekin samaistua hyvin vahvasti. Afrikka opetti lukemattomilla tavoilla ja en voi muuta kuin suositella vaihtoon lähtemistä ihan jokaiselle, vaikka se hyppy tuntemattomaan omalta mukavuusalueelta miten pelottaisi ja käytännön asioiden järjestäminen tuntuisi työläältä. Älä mieti enempää, vaan tee päätös ja lähde vaihtoon!

-Pia

Mahtava reissu!

Fiilikset Namibian matkasta ovat mahtavat. Tutustuin uuteen kulttuuriin ja erilaisiin hoitokäytänteisiin. Suomeen verrattuna asiat tehtiin hyvin erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi suonensisäiset lääkkeet vedettiin ensin ruiskuun, minkä jälkeen neula pistettiin suoraan suoneen ja ruiskutettiin sinne. Verikokeet saatettiin napata toisinaan reisivaltimosta, sillä tummaihoisten laskimoita kämmenselästä tai kyynärtaipeesta oli joskus haastavaa löytää. Opin paljon asioita sairaalassa, kuten Namibian sairaalan käytäntöjä, henkilökunnan hierarkiasta, luottamaan omiin tietoihin, taitoihin ja tapaan toimia. Pääsin myös paljon tekemään, esimerkiksi verikokeiden ottoa, selkäydinnäytteen oton avustamista sekä palovammapotilaan ihon puhdistamista ja hoitoa. Risuja Namibian terveydenhuollolle antaisin hygieniasta, sillä se ei aina ollut parhaimmasta päästä. Pyrin itse tekemään työni hygieenisesti ja oikein, mutta Namibiassa hygienia on selkeästi Suomen tasoa jäljessä. Loppujen lopuksi opin monta uutta asiaa niin terveydenhuollosta kuin Namibian kulttuurista. Lähdin hymyssä suin monta kokemusta rikkaampana takaisin Suomeen.

-Serkan

Hannele pPia ja Serkan menossa safarille