Marianne Swazimaassa

Kaksi viimeistä viikkoa sairaalalla olimme harjoittelussa päivystyksessä. Päivystysosasto ottaa vastaan kaikenlaiset potilaat. Suurin osa potilaista tulee osastolle itse tai saattajan kanssa, osa tulee ambulanssilla tai poliisien tuomana. Ensiksi potilailta mitataan vitaalit eli verenpaine, pulssi, hengitysfrekvenssi ja lämpö. Lisäksi tarvittaessa verensokeri ja/tai hemoglobiini. Aluksi herätti paljon hämmennystä se, että täällä hemoglobiinin yksikkö on g/dl eikä g/l kuten Suomessa. Muutenkin hemoglobiiniarvot voivat olla tosi alhaisia, yhdellä oli jopa niinkin alhainen kuin 35 g/l! Vitaalien ottamisen aikana tai sen jälkeen kysytään potilaalta tai mahdolliselta saattajalta mikä on hätänä. Tämän perusteella potilas lähetetään joko muualle sairaalaan tai otetaan päivystysosastolle. Osastolla on kahdeksan sänkypaikkaa tarkkailuhuoneessa sekä niiden lisäksi kaksi paikkaa gynekologisille potilaille, yksi kirurgisille ja yksi lapsipotilaille. Osastolla on erikseen ”astmakuutio”, johon astmaatikot tulevat saamaan keuhkoputkia avaavia inhaloitavia lääkkeitä maskilla joko hapen tai ilman kanssa. Ruuhka-aikoina potilaita on sängyissä myös osaston käytävillä. Lisäksi osastolla on tuoleja, joissa potilas voi istua esimerkiksi iv-nesteytyksen ajan. Päivystykseen tulee potilaita myös sairaalan sisältä pelkästään nesteytykseen, jonka jälkeen he palaavat takaisin omalle osastolleen. Yksi diabeetikko tuli kerran päivystykseen ainoastaan mittauttamaan verensokerinsa.

Päivystysosaston edusta

Toisaalta päivystysosastolla on todella mielenkiintoista ja opettavaista, kun pääsee tekemään paljon. Toisaalta osasto on välillä tosi hektinen, jolloin aikaa opiskelijan ohjaamiseen ei kauheasti ole. Hankalimpia ovatkin ne hetket, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja potilaat tulevat kysymään neuvoa, kun olen ”joutilaana”. Tällä osastolla on ensimmäistä kertaa tullut itselle kielimuuri vastaan. Osastolle tulee myös potilaita, jotka eivät ymmärrä englantia, vaan puhuvat ainoastaan Swazimaan toista virallista kieltä siswatia. Onneksi yleensä löytyy joku tulkkaamaan ja elekielelläkin pääsee pitkälle.

Kaikesta huolimatta tällä osastolla on saanut tehdä kaikista eniten. Se, että osastolla ei ole päivittäisiä rutiineja, antaa enemmän tilaa päästä itsekin tekemään. Esimerkiksi kanylointia olen saanut useamman kerran harjoitella. Ajattelin vielä Suomessa ollessani, että tummaihoisen kanylointi on varmasti mahdotonta, mutta ei se olekaan. Välillä tosin ihmettelen suuresti, kun joku hoitaja kanyloi onnistuneesti suoneen, jota en millään pysty edes erottamaan. Onneksi omalle kohdalle on enimmäkseen osunut aika hyväsuonisia potilaita, joten olen saanut onnistumisen kokemuksia enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tekemisen lisäksi olen päässyt seuraamaan monia erilaisia lääkärien suorittamia toimenpiteitä ja jopa avustamaan niissä. Esimerkiksi lumbaalipunktiossa olen saanut muutaman kerran avustaa lääkäriä. Olen myös pariin otteeseen saanut harjoitella ventilointia elvytystilanteessa sekä kerran päässyt myös suorittamaan paineluelvytystä. Muilla osastoilla on pääasiassa saanut vain jakaa lääkkeitä, hoitaa haavoja, poistaa kanyyleja ja mitata vitaaleja.

Työnohjaus tai tilanteiden purkaminen puuttuu täältä kokonaan. Päivystyksessä on tullut vastaan monta tilannetta, jotka ovat järkyttäneet tai laittaneet muuten hiljaiseksi. Esimerkiksi itsemurhayrityksen jälkihoito, elvytystilanteet ja kuolemat. Yhdellä kerralla kysyin, että mikä loppujen lopuksi aiheutti potilaan menehtymisen. Sain vastaukseksi, että potilas on jo kuollut, turha enää miettiä, ja että potilas oli kroonisesti sairas eikä mitään ollut enää tehtävissä. Mistään tilanteesta ei ole keskusteltu jälkeenpäin, ei ole käyty läpi mikä meni hyvin ja mitä seuraavalla kerralla pitäisi tehdä toisin. Onneksi Anni on usein mukana samoissa tilanteissa ja pystymme purkamaan tilanteita jälkeen päin yhdessä keskustelemalla. Täällä myös jotenkin korostuu se, että kuinka vähän yhden potilaan kuolema tai elvytystilanne saa huomiota osastolla. Omaiset jätetään aika yksin surunsa ja järkytyksensä kanssa.

Muutenkin turhauttaa ja suututtaa se, että täällä reagoidaan tosi hitaasti hätätilanteisiin. Potilaan omainen tuli kerran minulle ilmoittamaan, että potilas lakkasi yhtäkkiä hengittämästä. Lähdimme Annin kanssa tietenkin heti katsomaan. Totesin, ettei pulssia tunnu ja aloitin paineluelvytyksen. Anni meni sillä välin kutsumaan lääkäriä ja muita hoitajia paikalle. Lääkäri oli kuulemma vastannut vain, että ”aha”, eikä ollut lähtenyt mukaan. Yksi hoitaja onneksi tuli auttamaan elvytyksessä. Lääkäri tuli vasta paljon myöhemmin paikalle, yritti hetken itsekin paineluelvyttää, kuunteli sydäntä ja sitten jo totesikin, että potilas on kuollut. Väistämättä tällaisessa tilanteessa sitä jää ajattelemaan olisiko potilas voinut selvitä, jos lääkäri olisi tullut nopeammin paikalle. Suomesta poiketen täällä ei ole minkäänlaista elvytysprotokollaa, jonka mukaan edettäisiin. Työnjako ja johtaminen elvytystilanteessa on todella heikkoa. Tuntuu, että ventilointia painotetaan painelua enemmän, vaikka kyseessä on aikuinen. Yhtäkään defibrillaattoria en ole nähnyt koko sairaalassa. Lääkkeitä sen sijaan käytetään aika paljon elvytystilanteessa. Tuntuu pahalta, että elvytysvalmius ja -taidot ovat näin puutteelliset jopa päivytysosastolla, jossa usein tulee elvytystilanteita vastaan.

Huumelääkkeet säilytetään lukollisessa kaapissa ja niistä pidetään tarkasti kirjaa. Huumelääkeannoksen ottaminen edellyttää jopa toisen hoitajan vahvistavan allekirjoituksen. Sen sijaan kaikki muut lääkkeet säilytetään osastosta riippuen joko lukitsemattomissa lääkekärryissä tai -kaapeissa. Lääkkeitä on kaapeissa suuriakin määriä kerralla. Lääkepakkauksetkin ovat toisinaan tosi isoja, esimerkiksi 500 mg parasetamoli on yleensä 1000 tabletin purkissa. Minulle on edelleen mysteeri mihin täällä hävitetään esimerkiksi vanhat tai käyttämättömät lääkkeet. En ole missään nähnyt lääkejätepakkauksia. Aika paljon täällä laitetaan lääkkeitä takaisin purkkeihin, mitä Suomessa ei tehtäisi. Muutaman kerran olen nähnyt lääkkeitä heitettävän tavalliseen roskikseen ja nestemäisiä lääkkeitä valutettavan viemäriin. Olen aika huolissani ympäristön puolesta…

Auringonlasku Manzinista

Harjoittelumme tuossa sairaalassa on nyt ohi. Vajaa kaksi viikkoa päivystysosastolla oli todella antoisaa ja opettavaista aikaa, vaikka samalla rankkaa. Sairaala ulkopuolella asiat ovat hyvin. Vietettiin viikko sitten upeat viisi päivää Krugerin kansallispuistossa Etelä-Afrikassa rentoutuen ja eläimiä bongaillen. Niitä kuulumisia voi katsella tältä videolta enemmän: https://m.youtube.com/watch?v=g6RKKhm8BNM&feature=youtu.be

Krugerin kansallispuistos

 

-Marianne

Leena Tanskassa

Ensimmäiset kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho-osastolla takana ja viikko edessä.

Teksti oven yläpuolella kääntyy suunnilleen näin: Osasto sairaille vastasyntyneille ja ennenaikaisesti syntyneille.

Yleensä synnytyksessä kaikki menee hyvin. Synnytyksen jälkeen hyvinvoiva vauva sekä äiti voivat siirtyä potilashotelliin lapsivuoteelle tai suoraan kotiin. Jos vastasyntynyt tarvitsee tehostettua hoitoa tai tarkkailua, siirtyy hän vastasyntyneiden teho-osastolle.

Heti synnytyksen jälkeen ja vauvan siirryttyä osastolle, hoitajat hoitavat ja vastaavat vauvan tarpeisiin. Usein isä tulee heti vauvan kanssa osastolle, jotta vauvan kanssa on toinen vanhemmista. Myös äiti pyritään siirtämään mahdollisimman nopeasti vauvan luokse. Vanhempia kannustetaan osallistumaan heidän oman lapsensa hoitoon ja olemaan läsnä mahdollisimman paljon. Jos vauva ei jaksa imeä rintaa, äidille opetetaan rintapumpun käyttö, jolloin vauva saa äidinmaitoa. Vauvoille laitetaan myös usein nenämahaletku, jonka kautta vauva aluksi saa ruokansa.

Osasto koostuu kahdesta osasta. Hoitajien kanslian yhteydessä on seitsemän huonetta sekä vastaanottohuone, joissa hoidetaan jatkuvan monitoroinnin tarpeessa olevia vauvoja. Tehostetun hoidon huoneet ovat melko tyhjiä ennen vauvan saapumista. Usein huoneet varustetaan loppuun vasta sitten kun tiedetään vauvan siirtymisestä osastolle. Jokaiseen huoneeseen voidaan sijoittaa kaksi lasta, mutta käytännössä aina huone pyritään pitämään yhden vauvan ja perheen käytössä. Huoneet on erotettu toisistaan vain osittain väliseinillä, joten huoneesta toiseen puhe kuuluu hyvin. Vanhempille ei suositella yöpymistä näissä huoneissa, koska unen määrä jää usein vähäiseksi.

Huoneet ovat kapeita ja pitkiä. Jokaiseen kuitenkin mahtuu vauvan sängyn lisäksi sänky tai pari vanhemmille ja pari nojatuolia. Lisäksi hoitotarvikkeet ja hoitajat!

Siinä vaiheessa, kun vauva ei tarvitse tehohoitoa perhe voi siirtyä perhehuoneeseen, joita on myös seitsemän. Perhehuoneisiin on lähestulkoon jatkuva jono. Jos vauva on pitkäaikaisessa hoidossa, voivat vanhemmat yöpyä perhehuoneessa, vaikka vauvan kunto ei vielä salli yön viettämistä vanhempien kanssa.

Jokainen perhehuone vaihtelee kooltaan, jokaisesta kuitenkin löytyy oma kylpyhuone, sänky ja sohvasänky sekä hoitopyötä.

Sairaala jossa olen, vastaisi Suomessa keskussairaalaa. Kuten Suomessa, myös Tanskassa vastasyntyneiden vaativin tehohoito on keskitetty yliopistosairaaloihin ja lähin sellainen löytyy tunnin ajomatkan päästä Aarhusta. Keskussairaaloissa hoidetaan voinniltaan tasaisempia vastasyntyneitä. Viborgissa potilasryhmiin kuuluvat keskoset jotka ovat syntyneet raskausviikon 28 jälkeen tai joiden kunto sallii kevyemmän hoidon. Lisäksi osastolla hoidetaan vastasyntyneitä, jotka tarvitsevat antibioottihoitoa esimerkiksi infektion vuoksi ja pienikokoisina syntyneitä vauvoja.

Osaston henkilökunta koostuu sairaanhoitajista, lääkäreistä sekä laitoshoitajista. Sairaanhoitajat ovat todellisia monitaitureita ja vastaanottotilanteissa vastuun usein ottaa sairaanhoitaja. Kätilöitä ei vastasyntyneiden teho-osastolla työskentele ollenkaan. Laitoshoitajat tekevät myös potilaskuljettajan töitä.

Viikot osastolla  ovat olleet todella hiljaisia, eikä osastolla ole kovinkaan monta tehohoidettavaa vastasyntynyttä. Vauvojen perustarpeista vanhemmat pitävät itsenäisesti huolta päivisin, joten pitkälti harjoittelu on ollut tarkkailua ja syöttöjen toteuttamista. Toisaalta nyt on ollut mahdollisuus sylitellä pieniä vauvoja, joiden vanhemmat ovat tarvinneet hengähdystaukoa ja kerrata teoriatietoa englanniksi!

Koulutus Tanskassa

Kätilöiden koulutus Tanskassa eroaa melko paljon suomalaisesta. Tanskassa kätilöt opiskelevat 3,5 vuotta ja keskittyvät pelkästään kätilötyön opiskeluun. Kouluja on vain kolme koko Tanskassa ja kouluun on vaikea päästä. Opetuksessa käydään tarkasti läpi anatomia, erityisesti lantion ja synnytyselinten osalta. Lisäksi synnytyksen hoito opetellaan perin pohjin. Opiskeluihin kuuluu teoriajaksot yliopistolla ja harjoittelujaksot sairaalalla. Opiskelijat suorittavat kaikki harjoittelunsa samassa sairaalassa. Sairaalalla harjoitteluista vastaa kliininen opettaja, joka vastaa harjoittelun tuntilistoista, opiskelijoiden sijoituksista yms. Monen vuoden opiskelun aikana opiskelijat ja opettajat ovat paljon tekemisessä keskenään, mikä helpottaa ajatusten vaihtoa ja tuo opiskelijalle jatkuvuutta.

Toisin kuin Suomessa, kätilöt eivät saa sairaanhoitajan pätevyyttä. Sairaanhoitajaksi opiskelu kestää 3.5 vuotta eli saman verran kuin Suomessa. Opiskelu Tanskassa on samanlaista kuin Suomessakin, mutta kuten kätilöillä, on sairaanhoitajaopiskelijoilla oma ”kotisairaala” jossa he tekevät omat harjoittelunsa. Myös harjoittelujaksot ovat pidempiä kuin Suomessa.

Ensi viikolla alkaakin viimeinen harjoittelu lapsivuodeosastolla!

Marianne Swazimaassa

Viimeiset kaksi viikkoa olemme viettäneet lastenosastolla. Osasto on todella monipuolinen, sillä siellä hoidetaan 1kk-12 vuoden ikäisiä kirurgisia, sisätautisia, neurologisia ja ortopedisiä potilaita sekä vajaaravitsemuksesta kärsiviä lapsia. On luunmurtumia, päävammoja, ripulia ja malariaa sekä potilaita, joilla on kouristuskohtauksia, keuhkokuume tai joilta on poistettu napatyrä. Muita syitä osastohoitoon on mm. palovammat, käärmeen puremat ja ampiaisen pistot. Osastolla on noin 40 potilaspaikkaa ja näiden kahden viikon aikana potilasmäärä vaihteli 14 ja 33 välillä. Jokaisella potilaalla on äiti tai joku muu nainen lähes koko ajan vierellä. Miehiä osastolla näkyy ainoastaan vierailuaikoina, mikä kertoo naisen ja miehen rooleista tässä kulttuurissa. Potilaan läheisellä on merkittävä rooli lapsen hoidossa. Lääkärit ja hoitajat kysyvät aina läheiseltä, onko potilaalla kipuja tai miten potilas voi, vaikka mielestäni esimerkiksi seitsemänvuotiaalta tai etenkin kaksitoistavuotiaalta itseltään voisi jo ainakin alustavasti kysyä vointia.

Kuva lastenosaston seinältä

Vajaaravitsemus on ilmiönä täällä vielä valitettavan yleinen. Usein ongelmana ei ole niinkään ravinnon puute, vaan oikeanlaisen ravinnon puute. Suurin ongelma on proteiinien liian vähäinen saanti, sillä ruoka saattaa koostua lähes yksinään hiilihydraateista, kuten riisistä ja maissista. Vajaaravitsemus kartoitetaan paino-pituuskäyrän, turvotusten sekä ihon ja hiusten kunnon perusteella. Äitien ohjaaminen ravitsemukseen liittyvissä asioissa onkin osastolla tärkeää, sillä yleisin syy vajaaravitsemukseen on tiedon puute.

Hirveää ajatella, millaiset traumat lapsille voi jäädä sairaalajaksosta. Avustimme palovammapotilaiden haavanhoidossa, joka oli suoraan sanottuna epäinhimillistä. Sidoksia revittiin lähes väkisin irti, pahimmin kiinni jääneitä sidoksia sentään liotettiin haavanhoitonesteellä ennen irrottamista. Esilääkitystä ei yleisesti ollut, yhdessä tapauksessa annettiin parasetamolia mikstuurana juuri ennen toimenpidettä, mikä ei varmastikaan ehtinyt vaikuttaa yhtään. Oli varmasti myös lapsen äidille rankka kokemus, sillä hän piti kiinni lapsesta toimenpiteen ajan. Toimenpiteenä haavanhoito oli periaatteessa steriili, mikä ei kyllä käytännössä toteutunut. Kaikesta kamaluudesta huolimatta oli mielenkiintoista nähdä ja toteuttaa palovammojen ym. haavojen hoitoa. Haavanhoitoa on koulussa vaikea opettaa, eikä harjoittelukentilläkään yleensä kovin usein tule tilaisuutta harjoitella.

Tälläkin osastolla potilaiden huomioimisessa ja heille asioista kertomisessa on paljon puutteita. Esimerkiksi iv-lääkkeitä annettaessa hoitajat eivät kerro potilaalle, että nyt tämä antibiootti saattaa vähän kirvellä. Sen sijaan lapsista vain pidetään kiinni ja lääkkeet annetaan vaikka väkisin lapsen yrittäessä rimpuilla ja huutaa pelosta ja kivusta. Kanyylia laitettaessa saatetaan tarvita kaksi ylimääräistä hoitajaa ja äiti pitämään kiinni lapsesta. Tällä osastolla joillekin lapsista kanyyli laitetaan päähän, mutta suurimmalle osalle kämmenselkään, kyynärtaipeeseen tai jalkaan. Tuntui tosi pahalta mennä antamaan iv-lääkkeitä, kun lapsi alkoi itkeä ja huutaa jo nähdessään ruiskut kädessäni.

Suun kautta annettavia lääkkeitä oli huomattavasti mukavampi jakaa. Melkein jokaiselle potilaalle menee parasetamolia, mutta vahvempia kipulääkkeitä osastolla tulee harvoin vastaan, vaikka varmasti monessa kohtaa ne voisivat tulla ihan tarpeeseen. Kaikista vaikeinta ja kamalinta osastolla oli nimenomaan lapsen kivun kohtaaminen. Täällä kivunhoito on usein erittäin puutteellista ja lapset pelkäävät paljon. Minkäänlaisia kipumittareita ei käytetä, eikä lapsen anneta itse kertoa mahdollisesta kivusta. En ymmärrä, kun kipumittareistakin on julisteita ja ohjeita seinillä, mutta niitä ei kuitenkaan käytetä. Tosi monesta asiasta on hienot julisteet ja ohjeet seinillä, mutta käytännössä niitä ei kuitenkaan pysty noudattamaan tai jostain muusta syystä niitä ei noteerata käytännön työssä.

Kirjaaminen ja arkistointi vievät täällä paljon aikaa, koska kaikki tehdään käsin. Tästä aiheutuu myös hankaluus tulkita epäselviä kirjauksia. Esimerkiksi lääkemääräysten tulkitseminen tuottaa useinkin vaikeuksia, etenkin jos annosta on kesken kaiken muutettu. Täällä tapahtuu usein myös sitä, että lääkäri määrää potilaalle lääkettä, jota ei ole sairaalan apteekin varastossa, jolloin potilas on ilman lääkettä, kunnes lääkettä tulee varastoon lisää tai lääkäri vaihtaa lääkkeen toiseen. Tämä viivyttää lääkehoidon aloittamista jopa usealla päivällä. Toinen mietityttävä asia lääkehoidossa on se, että täällä antibiootteja määrätään tosi heppoisin perustein ja aina myös varmuuden vuoksi. Täällä ei ole vielä toistaiseksi antibiooteille resistenttejä bakteereja, mutta toivon, että täällä herättäisiin ajattelemaan eri tavalla, jo ennen kuin niitä muodostuu.

Yhtenä päivänä lääkärinkierrolla lääkäri alkoi epäillä erään potilaan kohdalla tuberkuloosia, kun pitkään jatkunut yskä ja sairastelu ei ollut yhtään parantunut useiden antibioottikuurienkaan myötä. Oli aika pysäyttävää tajuta, että on hoitanut kyseistä potilasta jo useita päiviä ja yhtäkkiä hänet siirretäänkin eristyshuoneeseen ja aletaan käyttää maskia potilasta hoidettaessa. Tubilääkityksenä käytetään ensimmäiset kaksi kuukautta neljän eri lääkkeen yhdistelmää ja sen jälkeen vielä neljä kuukautta kahden lääkkeen yhdistelmää. Kuulemma lääkitys tehoaa hyvin. Aina välillä tulee vastaan kylttejä, joissa kehotetaan esimerkiksi pitämään ikkunoita auki tuberkuloosin leviämisen estämiseksi. Tuberkuloosi on täällä vielä iso haaste, vaikka ei yhtä suuri kuin hiv.

Tuberkuloosikyltti kombin eli paikallisen minibussin seinästä

Tätä sairaalaa ylläpitävä instituutio on kristillinen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että useilla osastoilla aamuvuoro alkaa yhteisellä rukouksella työntekijöiden kesken hoitajien kansliassa. Toiset osastot ovat selvästi ”kristillisempiä” kuin toiset. Täällä lastenosastolla aamurukous on luonnollinen osa osaston arkea. Osastolla käy aina välillä myös saarnaaja tms. puhumassa potilaille tai kuoro laulamassa hengellisiä lauluja. Hoitotyössä itsessään hengellisyys ei sen sijaan tule esiin.

Kaksi viikkoa lastenosastolla menivät nopeasti! Aika tuntuu muutenkin menevän tosi äkkiä. Tuntuu hassulta, kun kauppakeskuksissa on jo joulukoristeita ja ulkona on yli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Ei tunnu ollenkaan marraskuulta! Tässä linkki taas uusimpaan videoon meidän matkasta: https://m.youtube.com/watch?v=al-svgewWjc&feature=youtu.be

Iloa ja valoa sinne Suomeen!
-Marianne

Leena Tanskassa

Synnytyssaliharjoittelu Tanskassa on takanapäin. Päällimmäisenä tunteena on lähinnä huojentuminen, synnytyssaliharjoittelut tuppaavat olemaan hyvin intensiivisiä ja vaativan paljon keskittymistä, eikä vaihdossa pääse yhtään sen helpommalla kuin Suomessa. Paikalliset kätilöt tsemppaavat aivan ihanalla tavalla ja opiskelija pääsee sisälle työyhteisöön hyvin helposti.

Punaiset nuppineulat kuvaavat tyttöjä ja siniset poikia. Keltainen kertoo kaksosista, vihreä kotisynnytyksestä. Valkoiset nuppineulat kuvaavat enkelilapsia eli kuolleina syntyneitä vauvoja. Yhdellä kätilöllä on tapana liimata hopeinen pallo kuvaamaan täysikuuta. Uskomuksen mukaan silloin syntyy eniten vauvoja.

Avautumisvaiheessa synnyttäjää tuetaan läsnäololla sekä kipua hoidetaan lääkkeettömillä että lääkkeellisillä kivunlievitysmenetelmillä. Paljon käytetään akupunktiota (vaatii erillisen koulutuksen), liikettä, suihkua tai ammetta sekä lämpöä. Lääkkeellisistä kivunlievitysmenetelmistä suosituin on epiduraali. Kätilöt oppivat omassa koulustuksessaan käyttämään myös kohdunkaulanpuudutusta tai pudendaalipuudutusta, jonka tarkoituksena on puuduttaa häpyhermo. Hyvin pitkälti samat kivulievitysmenetelmät kuin Suomessa!

Oman kokemukseni mukaan Suomessa synnytetään usein sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Itselleni oli kuitenkin yllätys, kuinka usein ponnistusvaihe myös Tanskassa hoidetaan samassa puoli-istuvassa asennossa. Toisin kuin Suomessa, muodostetaan sängystä ns. puolipöytä, jossa jalkopää sängystä poistetaan ja äiti tukee jalkansa jalkatukiin. Tämä mahdollistaa paremman työskentelyasennon kätilölle, mutta vähentää äidin mahdollisuuksia muuttaa asentoaan ponnistusvaiheen aikana. Jos äiti haluaa, tuetaan muitakin ponnistusasentoja, esimerkiksi seisaaltaan ponnistamista. Kuten edellisen postauksen synnytyssalikuvassa näkyy, on jokaisessa synnytyssalissa myös amme. Viborgissa on mahdollista synnyttää myös veteen ja itsekin sain mahdollisuuden olla muutamassa vesisynnytyksessä mukana.

Viimeiseen yövuoroon. Vaatteet operatiivisella alueella ovat jonkinlaista tuulipukumateriaalia, kahinan kuulee kauas.

Synnytyksen hoito Tanskassa on pääsääntöisesti samanlaista kuin Suomessa. Täälläkin henkilökunta ja potilaat perheineen usein kysyvät mitä eroa Suomen ja Tanskan terveydenhoidossa on. Oma vastaukseni onkin ollut ensimmäisen viikon jälkeen, ettei suurta eroa ole. Tavoite, terve äiti ja vauva, on täsmälleen sama, samoin suuret hoitolinjaukset. Pienet jutut sitten eroavat enemmän ja vähemmän. Toisaalta olen törmännyt samanlaisiin eroihin myös Suomen sisällä. Eri sairaaloissa tavat ovat hieman erilaisia.

Hauska erilaisuus on  agpar-pisteiden antaminen. Vauva saa syntyessään pisteitä 0-10 viidestä eri osa-alueesta. Osa-alueet ovat jäntevyys, ihonväri, ärtyvyys, sydämen syke ja hengitys, joista jokaisesta voi saada maksimissaan 2 pistettä. Suomessa käytännössä kaikki vauvat saavat 9 pistettä, koska yleensä heti syntymän jälkeen vauvan kädet ja jalat ovat hieman sinertävät. Tämä on täysin normaalia ja 9 pisteen vauvaa pidetäänkin hyvänä ja normaalina vauvana. Välillä ihmettelin Viborgissa, kun suurin osa vauvoista sai kuitenkin 10 pistettä, vaikka Suomessa pisteitä olisi annettu 6 tai 7, vauvan ollessa esimerkiksi veltto ja huonosti ärtyvä. Yksi selitys löytyy synnytyssairaaloiden laatujärjestelmästä. Yhtenä osa-alueena on vauvojen agpar-pisteet ja luonnollisesti mitä enemmän sairaalassa syntyy ”10 pisteen lapsia” saa sairaala paremmat pisteet. Tämä aiheuttaa mielestäni tilastojen siivoamista. Mutta maassa maan tavalla!

Synnytyksen jälkeen perhe saa tutustua uuteen perheenjäseneen. Äitiä tuetaan imetykseen ja vauva saa kaikessa rauhassa aloittaa imemisen. Synnytyssalissa suositaan ihokontaktia eli vauva on joko äidin tai isän paljaalla rintakehällä alasti tai vaippasiltaan. Tämä auttaa lämmönsäätelyssä ja tukee vanhempien vuorovaikutusta vauvaan. Synnytyssalissa kätilö tarkistaa vauvan strategiset mitat, pituudesta painoon, päänympäryksestä mahanympärykseen. Vauvan refleksit kokeillaan sekä tarkistetaan vauva päällisin puolin. Suomessa heti synnytyssalissa ei ihan näin laajaa tarkastusta tehdä, vaan osa ei-kiireellisistä tutkimuksista tehdään lapsivuoteella.

Kaiken tämän jälkeen, jos vauva on äidille ensimmäinen, siirtyy perhe vauvoineen ”lapsivuoteelle” potilashotelliin harjoittelemaan vauvan hoitoa. Viborgissa ei enää perinteistä lapsivuodeosastoa ole ollenkaan vaan sen on korvannut potilashotelli. Jos äiti on uudelleensynnyttäjä, hän ja vauva voivat hyvin synnytyksen jälkeen, voi perhe kotiutua suoraan synnytyssalista. Perhettä seurataan synnytyssalissa synnytyksen jälkeen vähintään neljä tuntia. Jos uusia synnyttäjiä ei ole tulossa, voi perhe omaan tahtiin kotiutua.

Vanhemmat saavat vauvakortin, johon kirjataan vauvan mittoja, syntymäaika ja synnytystä hoitaneiden nimet. Itsekin olen saanut nimeni kätilöopiskelijana moneen kortiin!

Paperitöiden määrä Tanskassa on valtava. Monet asiat kirjataan kahteen tai kolmeen kertaan. Kaikki tiedot pitää kirjata tietojärjestelmiin. KTG:ta (sikiön sydänäänikäyrä) kätilön pitää arvioida puolen tunnin välein luokittelujen avulla. Osa asioista pitää kirjata myös paperille laskutusta varten. Kätilöt lähettävät tiedot syntyneestä lapsesta myös perheiden kotikuntaan ja -kirkolle.

Tällä viikolla aloitin harjoittelun vastasyntyneiden teho-osastolla eli vauvateholla. Vauvateholla hoidetaan keskosia, eli liian aikaisin syntyneitä vauvoja tai vauvoja, joilla on infektio. Vasta pari kunnon vuoroa takana päin, joten vielä riittää ihmeteltävää ihan vauvojen hoidossakin!

 

Marianne Swazimaassa

Toisella harjoitteluviikolla RFM-sairaalassa Swazimaassa olimme vastasyntyneiden teholla. Meidän oli tarkoitus mennä synnytysosastolle, mutta maanantaina sinne mennessämme siellä oli niin monta paikallista opiskelijaa, ettemme voineet jäädä sinne. Osastolle tullessamme huomioni kiinnittyi heti kahteen asiaan: osastolla oli lämmin ja osaston seinillä oli paljon julisteita, joissa pulloruokinta julistettiin kielletyksi. Potilashuoneissa on lattioilla sähköllä toimivia lämpöpattereita. Niiden edessä on metalliset vesikipot, joiden tarkoituksena on kosteuttaa huoneilmaa. Potilashuoneiden ovia pidetään koko ajan kiinni lämmön karkaamisen estämiseksi. Pulloruokinnan kieltämisen taustalla on kotien alhainen hygieniataso. Terveysministeriö onkin linjannut, että pulloruokintaa ei suositella, mutta jos joku äiti haluaa pullolla ruokkia, siihen kyllä ohjataan painottaen hyvää hygieniaa. Osastolla äitejä opetetaan ruokkimaan vauvojaan antamalla maitoa muovikupeista. Tätä heidän kehotetaan jatkamaan kotona pääsääntöisesti siihen saakka, että vauvan paino on yli 2,3kg. Tähän on lääkärin mukaan syynä se, että keskosella maidon imemiseen tarvittavat lihakset eivät ole vielä tarpeeksi kehittyneet, jotta vauva saisi tarpeeksi maitoa. Kuppiruokinnassa maidon määrää on helpompi seurata, ja sille voi asettaa tavoitemäärät. Muissa tapauksissa imetykseen kannustetaan ja opetetaan osastolla. Myös hiv-positiivisia äitejä kannustetaan imetykseen.

Kyltti vastasyntyneiden teholta, jossa kannustetaan kuppiruokintaan

Vastasyntyneiden teholla on viisi eri potilashuonetta. Kaikki sairaalan sisältä tulevat potilaat menevät aluksi ”sairas vauva” -huoneeseen, josta heidät myöhemmin tarvittaessa siirretään muihin huoneisiin. Kotoa osastolle tulevat vauvat pidetään erillisessä huoneessa eristyksen takia. ”Sairas vauva” -huoneessa vastasyntyneelle yleensä laitaan kanyyli ja sen kautta 5%-sokeriliuos tippumaan sekä tarvittaessa annetaan lisähappea happiviiksillä. Lääkäri kierrollaan päättää vauvan hoidosta, lääkityksestä ja mahdollisesta kotiuttamisesta tai siirrosta toiseen huoneeseen osastolla. Täällä vastasyntyneen vauvan kanylointi kuuluu hoitajan tehtäviin. Suomesta poiketen kanyyli laitetaan täällä samaan paikkaan kuin aikuisillekin eli kämmenselkään, käsivarteen tai jalkaan. Voitte vain kuvitella miltä näyttää kanyyli 850 grammaisen keskosen kämmenselässä.

Yksi potilashuoneista on tarkoitettu ennenaikaisesti syntyneille vauvoille, joilta pääsääntöisesti seurataan vain painon kehittymistä ja syömisen sujumista. Ennenaikaisesti syntyneet ovat osastolla vähintään siihen saakka, kunnes paino ylittää 1,6kg ja syöminen sujuu. Tämän jälkeen he käyvät viikoittain osastolla punnituksessa siihen asti, kunnes vauvan paino ylittää 2,5kg. Potilashuoneista pienin on valohoitohuone, jossa hoidetaan keltaisuudesta kärsiviä vauvoja. Neljäs potilashuone on tarkoitettu lähinnä kotiutumista odottaville stabiileille potilaille, jotka vielä saavat esimerkiksi suonensisäistä antibioottilääkitystä. Potilashuoneissa äideillä, henkilökunnalla ja vierailijoille on kasvoillaan suunenäsuojus vauvojen suojaamiseksi. Vastasyntyneiden teho on tavallaan huono käännös osaston kuvaamiseen, koska itse ainakin yhdistän teho-osastoon potilaan jatkuvan monitoroinnin. Tällä osastolla ei kuitenkaan ole monitoreja, vaan vauvoja seurataan silmämääräisesti arvioiden sekä mittaamalla lämpöä ja verensokeria. Äidit ovat osastolla lähes koko ajan, vaikka heillä ei ole muuta kuin kova tuoli vauvan sängyn vieressä. He huolehtivat vauvan perushoidosta sekä esimerkiksi suun kautta annettavasta lääkityksestä.

Vastasyntyneiden teho

Kolmannella harjoitteluviikolla olimme synnytysosastolla, lapsivuodeosastolla ja leikkaussalissa. Maanantaina synnytysosastolle mennessämme eräs nainen makasi potilassängyllä, joka siis käytännössä oli suunnilleen vyötärön korkeudella oleva laidaton sänky. Potilaalla ei ollut tyynyä vaan ainoastaan lakana peittonaan. Nainen oli yksin synnytystuskissaan ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Vasta tunnin päästä siitä, kun olimme tulleet osastolle, nainen huomioitiin, kun kätilö meni naisen luokse ja alkoi avustaa synnytyksessä. Lapsi syntyi hieman sinertävänä, mutta muuten hyvinvoivana. Jotenkin ison näköinen vauva oli, vaikka siis kyseessä ihan normaalipainoinen vauva, kun koko viime viikon oli katsellut niitä pieniä keskosvauvoja. Synnytystilanne oli tosi hurja, välillä teki pahaa katsoa, kun naisen kivut olivat niin suuret, eikä niihin reagoitu oikein mitenkään. Jotenkin karua kuinka vähän tukea täällä tuleva äiti saa. Synnytyksen jälkeen kesti yli tunnin ennen kuin lapsi tuotiin takaisin äidille.  Näimme myös kaksi muuta synnytystä päivän aikana. Kokemuksena synnytysten näkeminen oli tosi hyvä juttu, koska ihan eri tavalla teoria konkretisoituu, kun pääsee oikeasti näkemään.

Olimme synnytysosastolla vain yhden päivän, koska meitä ei huomioitu osastolla mitenkään. Yksi kätilöistä sanoi aamulla, että kymmeneltä tulee joku perehdyttämään meidät osastoon, mutta tämä henkilö ei koskaan saapunut paikalle. Meitä ei myöskään pyydetty mihinkään mukaan, eikä kukaan selittänyt meille mitään synnytysten ja muiden tilanteiden aikana tai jälkeen. Seurasimme mitä osastolla tapahtui, ja menimme omatoimisesti seuraamaan synnytyksiä ja muita toimenpiteitä. Muilla osastoilla vastaanotto on ollut parempi. Tiistaina menimme sitten lapsivuodeosastolle. Normaalin alatiesynnytyksen jälkeen äidit ovat osastolla yhden yön ennen kotiutumista, jos kaikki on kunnossa. Sektiopotilaat ja muut erityistapaukset ovat osastolla pidempään. Osastolla äidit hoitavat lapsiaan täysin itsenäisesti, heitä korkeintaan ohjataan esimerkiksi imetyksessä. Alateitse synnyttäneille annetaan po-lääkkeinä kipulääkettä sekä vitamiineja, rautaa ja foolihappoa. Muilla on yleensä käytössä iv-lääkitys. Pääsimme myös seuraamaan, kun vastasyntyneiltä hiv-positiivisten äitien lapsilta otettiin verinäytteet hiv-testausta varten ja estolääkityksen käyttö ohjattiin äidille. Lääkkeenjaon ja vitaalien mittaamisen lisäksi osastolla ei ollut oikeastaan muuten tekemistä, joten emme tälläkään osastolla olleet kuin yhden päivän.

Keskiviikkona menimme leikkaussaliin, jonne mennessä puimme leikkaussalivaatteet päälle. Kaikilla muilla osastoilla käytämme omia työvaatteita. Työasuun leikkaussalissa kuuluivat myös kengänsuojukset, hiussuojus ja aina saliin mentäessä suunenäsuojus. Tiistaisin ja torstaisin osastolla hoidetaan elektiiviset eli suunnitellut leikkaukset ja toki tarvittaessa päivystyksellisetkin. Muina päivinä hoidetaan vain päivystyksellisiä leikkauksia eli aamulla ei tiedetä montako potilasta päivän aikana tulee. Osastolla on neljä leikkaussalissa, joissa hoidetaan potilaita puhtausluokan mukaan. Puhtaimmassa eli ensimmäisessä hoidetaan esimerkiksi ortopedisiä leikkauksia, kun taas  kolmannessa salissa hoidetaan esimerkiksi sektiot. Keskiviikkona seurasimme kahta umpisuolen poistoa, jotka tapahtuivat spinaalipuudutuksessa avoleikkauksena sekä kahta käsikirurgista leikkausta. Torstaina seurasimme kohdunpoistoleikkausta, kahta sektiota, lapsen jalan kipsausta sekä käsikirurgista leikkausta. Sektio ei  tuntunut samalla tavalla pahalta kuin alatiesynnytyksen katseleminen, koska toimenpide ei tehnyt kipeää potilaalle. Potilas oli spinaalipuudutuksessa toimenpiteen ajan.

Muihin osastoihin verrattuna toiminta leikkaussalissa on yllättävän steriiliä, vaikka eroavaisuuksia Suomeen on. Täällä ei ole kirurgista käsidesinfektiota vaan kirurginen käsienpesu ennen toimenpiteitä. Kaikki steriileiksi pukeutuvat pukevat kahdet steriilit hanskat päällekkäin. Hauskan näköistä on se, että kirurgilla ja instrumentoivalla hoitajalla on pitkävartiset kumisaappaat jalassa. Leikkausten aikana salissa on mielestäni  liikaa liikennettä ja muutenkin salissa voi olla tosi paljonkin porukkaa. Torstaina seurasimme käsikirurgista leikkausta, jossa kyynärtaipeen sisäistä verenvuotoa yritettiin leikkaamalla sulkea. Tapaus ei ollut helppo, kirurgiakin vaihdettiin kesken leikkauksen. Parhaimmillaan salissa oli samaan aikaan meidän kahden opiskelijan lisäksi yhteensä 14 muuta seuraamassa tai toteuttamassa leikkausta. Suomessa tuskin tulisi tällaista tilannetta, kun opiskelijoitakaan ei yleensä päästetä seuraamaan leikkausta kuin korkeintaan kaksi kerrallaan.

Kyltti leikkaussalista

Suurin terveysongelma Swazimaassa on hiv. Swazimaassa on väestöön suhteutettuna eniten hiv-positiivisia maailmassa. Tämän muuttamiseksi tehdään täällä paljon töitä. Haasteita tässä urakassa riittää, sillä hiviin liittyy paljon erilaisia pinttyneitä käsityksiä sekä häpeää. Tartuntatavat sen sijaan ovat yleisesti tiedossa, eikä niihin yleisesti ottaen enää liity vääriä uskomuksia, että hiv tarttuisi esimerkiksi kätellessä tai halatessa. Hiv-lääkitys on maassa ilmaista, mutta siltikään sitä kaikki eivät ota vastaan. Haasteena on myös se, että jotkut eivät ymmärrä sairauden vakavuutta sen yleisyyden vuoksi, vaan rinnastavat sen esimerkiksi flunssan tyyppiseen ei-niin-vaaralliseen tautiin, koska ”kaikillahan se on”. Kondomi on oikeastaan ainoa ehkäisyväline Swazimaassa, mutta niitä onkin hyvin saatavilla esimerkiksi lähes jokaisessa yleisessä vessassa. Raskaana olevilta äideiltä hiv testataan kolme kertaa raskauden aikana. Tähän on syynä lähinnä se, että jotkut jättävät kondomin pois käytöstä, koska ”raskauden ehkäisyä ei tällöin tarvita”. Kaikkien hiv-positiivisten äitien vauvoille aloitetaan estolääkitys suun kautta, joka pienentää hivin saamisen mahdollisuuden lähes olemattomaksi. Estolääkitystä jatketaan kunnes selviää, onko lapsi saanut tartunnan. Lisää tietoa Swazimaan hiv-tilanteesta löytyy esimerkiksi tämän linkin takaa: https://www.avert.org/professionals/hiv-around-world/sub-saharan-africa/swaziland

Näiden kolmen viikon aikana, mitä sairaalassa ollaan oltu, on ehtinyt jo moneen asiaan tottua ja sopeutua. Puutokset hygieniassa edelleen karmaisevat, niihin en kyllä haluakaan tottua tai sopeutua! Muuten täällä menee ihan mukavasti, kevät etenee hyvää vauhtia. Tässä linkki vielä uusimpaan videoon meidän kuulumisista viime viikolta: https://m.youtube.com/watch?feature=youtu.be&v=8v-HTESuGrs

Valoa ja lämpöä sinne Suomen pimeneviin ja kylmeneviin päiviin!

-Marianne

Leena Tanskassa

Ensimmäiset kaksi viikkoa vaihtoa takanapäin, miten aika meneekin näin nopeasti?

Päivät synnytysosastolla ovat työntäyteisiä. Kätilöitä vuorossa on kerrallaan kolmesta viiteen. Lisäksi osastolla työskentelee joka vuorossa yksi assistentti, jonka koulutus vastaa lähihoitajan koulutusta. Assistentti on vauvan syntymähetkellä ja heti sen jälkeen avustamassa synnytyssalissa. Synnytyssaleja on kahdeksan. Raskaudenaikaisen hoidon ja päivystyksen puolella potilaspaikkoja on neljä ja lisäksi neljä vastaanottohuonetta. Lisäksi Tanskassa toimii tiimikätilöitä, jotka hoitavat tietyn alueen raskaana olevat naiset aina raskauden alusta synnytykseen asti. He päivystävät aina viikon kerrallaan ja hoitavat oman alueensa äitien synnytykset.

Viborgin sairaala, legoista rakennettuna

 

Kätilöt Tanskassa, kuten myös Suomessa, omaavat vahvan ammatti-itsetunnon ja ovat hyvin ylpeitä omasta osaamisestaan. Tanskassa kuitenkin kätilökoulutukseen ei kuulu sairaanhoitaja-opintoja, vaan tanskalaiset kätilöt opiskelevat suoraan kätilöiksi. Suomalaiset kätilöopinnot ovatkin saaneet osakseen ihmettelyä ja usein saakin kertoa päivän ohjaajalle ihan juurta jaksaen, missä kohtaa tarkkaan ottaen on omissa opinnoissaan.

Tanskalainen tapa hoitaa raskaana olevia on hyvin lämmin ja perhettä huomioiva, sopien hyvin tanskalaiseen kulttuuriin. Suomalaisittain aluksi kätilön ja synnyttäjän kanssakäyminen tuntui liiankin tuttavalliselta. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja nyt synnytyssalissa tuntuu kätilön sekä perheen vuorovaikutus luovan hyvin kotoisan ilmapiirin. Synnyttäjien toiveet otetaan hyvin tosissaan ja niitä toteutetaan mahdollisimman tarkasti. Monet synnyttäjät haluavat lääkkeettömän synnytyksen ja päätöstä tuetaan. Toisaalta myöskään heitä, jotka lääkkeellistä kivunlievitystä haluavat, ei väheksytä, vaan tuetaan päätöksessä. Kaikki synnytyssalit ovat valtavan kokoisia. Suomessa ehdin tottua pienempiin ja omasta mielestäni hallittavamman kokoisiin saleihin. Jokaisessa salissa on kiinteä amme ja vauvan virvoittelupöytä.

Synnytyssali

 

Synnyttäjälle ja tukihenkilölle, joka yleensä on tuleva isä, kerrotaan hyvin tarkkaan erilaisten toimenpiteiden vaikutukset. Perhe otetaan hyvin vahvasti mukaan päätöksentekoon ja hoitohenkilökunnan päätöksiä perustellaan mielellään ennen toimenpidettä, mutta viimeistään heti toimenpiteen jälkeen. Potilaalle ja perheelle annetaan siis mahdollisuus osallistua omaan hoitoonsa ja olla aktiivinen osallistuja, eikä vain passiivinen potilas, joka on hoidon kohteena. Tämän tavan toivoisin rantautuvan Suomeen mahdollisimman laajasti. Välillä opiskelijana olen huomannut, ettei Suomessa potilasta osallisteta yhtä vahvasti hoitoon. Esimerkiksi lääkkeiden tai puudutusten sivuvaikutuksia ei kerrota tai potilasta ei oteta mukaan päätöksentekoon. Toisaalta molemmissa maissa potilasturvallisuus ja potilaan tyytyväisyys hoitoon on ensisijaisia sekä tärkeitä asioita, kun hoitoa suunnitellaan ja toteutetaan.

 

Aamuvuorojen iloja, auringonnousut. Tunti kuvan jälkeen vettä tuli saavista kaatamalla

Tanskalaiset ovat iloisia ja ansainneet täysin maineensa maailman onnellisimpana kansana. Jokainen on aidosti tyytyväinen maahansa ja siihen, että saavat asua Tanskassa. Edes veroprosentista ei valiteta, vaikka kovin korkea 40% onkin. Toisaalta tämä takaa täysin ilmaisen terveydenhuollon, ainoastaan hammashoidosta tulee maksaa nimellinen kertakorvaus.

Kovin kovaa kulttuurishokkia ei suomalainen pääse täällä kokemaan, tavat ovat pitkälti samanlaiset kuin Suomessa. Kaupasta löytyy samoja tuotteita, jopa tanskalaista ruisleipää (joka tosin ei ole aivan samalaista kuin Suomessa) ja lakritsia. Osassa pakkauksista on suomenkieliset pakkausselosteet, mutta kirjoitetusta Tanskasta saan auttavasti selvää omalla huonolla kouluruotsillani. Suurin osa tanskalaisista puhuu erittäin hyvää englantia ja kaikki ovat valmiita auttamaan parhaansa mukaan, kunhan vain uskaltaa kysyä apua.

No mitenkäs se sää? Tanska maana on hyvin sateinen ja tämän tiesinkin jo ennen vaihtoon lähtöä. Kuitenkin yllätyin tavasta, miten sää täällä vaihtelee. Suomessa sää pysyy jotakuinkin samanlaisena koko päivän ja muutokset eivät kovin rajuja ole. Tanskassa taas on normaalia, että ensin sataa kaatamalla ja vartin päästä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Kannattaakin varata sateenpitävät ulkoiluvaatteet mukaan, vaikka aurinko paistaisi. Samoin kerrospukeutuminen on ykkösjuttuja täällä. Sateen ja tuulenpuuskien välissä aurinko paistaa todella lämpimästi, joten vaatteiden vähentäminen ja lisääminen tarpeen mukaan helpottuvat, kun on jo valmiiksi useampi vaatekerta päällä.

Ensi kerralla viimeiset kuulumiset synnytyssalista ja ensimmäisiä päiviä vauvateholta!

Täällä kirjoittelee Leena, neljännen vuoden kätilöopiskelija Savonia-ammattikorkeakoulusta Kuopiosta.

Ennen vaihtoa Kööpenhaminassa

 

Lokakuun ensimmäisenä maanantaina löysin itseni ihmettelemästä Viborgista, keskellä Tanskaa sijaitsevasta kylästä. Miten ihmeessä löysin tieni Tanskan maaseudulle? Jo sairaanhoitajaopintojen aikana heräsi mielenkiinto vaihto-opiskeluja kohtaan. Silloin olisin halunnut päästä kokemaan suurta maailmaa ja jenkkeihin, mutta valitettavasti paperisota maahan on valtava, eikä terveydenhuoltoalalle harjoittelijoita oteta juurikaan ulkomailta.

Vaihtohaaveet hautautuivatkin pitkäksi aikaa, kunnes 2016 syksyllä kätilövaiheen lähestyessä vaihtoinnostus nosti päätään. Ensimmäiseksi vaihtokohteeksi valikoitu Islanti, jonka mystisyydellään kiehtoi. Kuitenkaan Islannista ei hyväksyntää vaihdolle tullut, joten jouduin etsimään uusia kohteita. Kouluni KV-koordinaattori ehdotti minulle Tanskaa, hyvän kätilökulttuurin sekä länsimaalaisten tapojen vuoksi. Tanska ei siis ensimmäisenä tullut mieleeni, mutta vaihdon alettua en voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Vaihtoni alkoi pienellä lomalla Kööpenhaminassa, jossa vietin ensimmäiset pari päivää. Tuona aikana opin pyöräilykulttuurin salat sekä pääsin tutustumaan tanskalaiseen säähän, joka kuitenkin yllätti uudestaan Viborgissa.

Viborgissa asun Aarhusin yliopiston asuntolassa, joka pääsääntöisesti on tarkoitettu yliopiston Foulumin kampuksen opiskelijoille, mutta tarjoaa majapaikkaa kaikille vaihto-opiskelijoille. Tanskassa hintataso on Suomen luokkaa ja erityisesti vuokrat ovat kalliita, eikä vaihtoasuntola tunnu tekevän tässä poikkeusta. Toisaalta asunto ja Viborgin keskusta on vain puolentoista kilometrin päässä sairaalalta, joten pyörällä matka kuluu nopeasti. 

Huoneista löytyy sänky, kirjoituspöytä ja tuoli, sekä nojatuoli ja kahvipöytä. Vuokraan kuuluu myös vesi, sähkö ja internet, joten näistä ei ole tarvinnut kantaa huolta. Samoin vuokraan kuuluu keittiö enemmän tai vähemmän täydellä varustelulla. Tosin kahvinkeitin ei varusteluun kuulu, eikä sairaalallakaan kukaan juo suodatinkahvia, vaan kaikilla on pikakahvia. Jos siis tuntuu, ettei pikakahvilla pärjää, kannattaa varautua etukäteen.

Viborgissa olen harjoittelussa kolmella eri osastolla. Aloitan harjoitellun synnytyssalista, johon olen jo Suomessa päässyt tutustumaan. Sen jälkeen olisi tarkoitus siirtyä vauvateholle, jossa hoidetaan sairaita tai liian aikaisin syntyneitä vastasyntyneitä tai alle vuoden ikäisiä lapsia. Viimeisenä harjoitteluna Tanskassa minulla on lapsivuodeosasto, jonne synnyttäneet äidit siirtyvät.

Ensimmäinen viikko on jo takanapäin ja seuraavassa tekstissä olisikin tarkoitus hieman kertoa kuulumisia harjoittelusta. Tervetuloa seuraamaan ihmettelyäni ja kokemuksiani Pohjoismaiden eteläisimmässä maassa!

Marianne Swazimaassa

Nyt olemme kolme viikkoa tallanneet Afrikan mannerta. Hurjaa! Ennen kuin saimme aloittaa harjoittelun sairaalassa, meidän piti saada tilapäinen rekisteröityminen Swaziland Nursing Councilista. Muutaman Councilissa käynnin myötä saimme tarvittavat paperit toimitettua. Odotellessamme päätöstä, kävimme tutustumassa Manzinin RFM sairaalaan. Kiersimme lähes kaikki osastot. Sairaala koostuu monesta rakennuksesta, joiden välille on rakennettu katetut kulkukäytävät. Potilaat ovat pääasiassa sellaisia, joilla ei ole varaa mennä yksityiseen ja tasokkaampaan sairaalaan hoitoon. Sairaala-alueelta puuttuu psykiatrinen puoli ja päihdepuoli, mutta muut alat ovat edustettuina. Rakennukset ovat pääasiassa vanhoja ja suurimpaan osaan odotetaan remonttia. Rakennusten sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, koska ikkunat ja ovet ovat käytännössä koko ajan auki, eikä rakennuksissa muutenkaan ole eristyksiä tms. Potilailla onkin kylminä päivinä useampi peitto tai viltti päällä.

Saimme päätökset rekisteröitymisestä ja teimme aikataulusuunnitelman, mille osastoille haluamme ja kuinka pitkäksi aikaa. Aloitimme viime maanantaina naisten sisätautien osastolta. Osastolla on noin 40 potilaspaikkaa, mutta osasto ei ollut täynnä. Osasto on jaettu neljään eri ”kuutioon”, joissa jokaisessa on kahdeksan potilaspaikkaa. Näiden lisäksi on eristyspuoli sekä kaksi ”käytävähuonetta”. Ensimmäiseen kuutioon on sijoitettu mm. diabeetikot ja astmaatikot, toiseen sepsis-potilaat, kolmanteen tarttuvat hengityselinten sairaudet kuten keuhkokuumeiset ja neljänteen kaikki tuberkuloosipotilaat. Erillinen eristyspuoli on tarkoitettu sellaisille tuberkuloosipotilaille, joihin tavallinen tubilääkitys ei pure. Heidät pyritään mahdollisimman pian lähettämään jatkohoitoon tuberkuloosin hoitoon erikoistuneeseen sairaalaan. Käytävähuoneiden potilaat ovat yleensä ripulipotilaita. Kuutiot ovat peräkkäin osastolla. Kahden ensimmäisen kuution välillä on ainoastaan väliseinä, joka ei ulotu kattoon saakka. Toisen ja kolmannen sekä kolmannen ja neljännen kuution välissä on kunnon seinät ja ovi, joka ei kyllä eristä. Mitään sulkua ei ole, vaikka tuberkuloosipotilaat periaatteessa ovat eristyksessä. Hoitohenkilökunta käyttää osastolla (ainakin 3 ja 4 kuutiossa ja eristyspuolella) hengitysmaskia. Mekin saimme osastolle tullessamme maskit. Meille sanottiin, että kirjoittakaa maskiinne oma nimenne, sillä käytätte samaa maskia koko viikon ajan. Olimme osastolla vain kolme päivää, mutta silti etenkin kolmantena päivänä maski ällötti jo ihan huolella. Torstain ja perjantain olimme naisten kirurgisella osastolla, jossa hoidetaan ortopedisiä, kirurgisia, neurokirurgisia ja gynekologisia potilaita. Oli helpompaa, kun ei tarvinnut käyttää maskia tai miettiä eristysasioita. Osastolla on 25 potilaspaikkaa, joista 10 on gynekologisille potilaille. Osasto oli melkein täynnä. Olimme enemmän gynekologisella puolella, jossa lääkärinkierto on joka päivä. Muuten osaston rutiinit ovat pääsääntöisesti samanlaisia kuin sisätautien osastolla.

Osastolla aamuvuoro on klo 7-16, iltavuoro klo 10-19 ja yövuoro klo 19-7. Me teemme pelkästään aamuvuoroja, mistä olen hyvin iloinen. Aamuvuorossa klo 10 aikaan on teetauko ja klo 13-14 lounastauko. Me skippaamme teetauon ja pidämme lounastauon klo 12. Aamu alkaa aamuraportilla, jossa käydään kaikki osaston potilaat läpi. Osastolla ei ole yhtäkään tietokonetta, joten kaikki kirjaukset tehdään käsin. Tämä vie huomattavasti enemmän aikaa ja sen lisäksi meillä on suuria vaikeuksia saada selvää kirjauksista. Osastonhoitaja on täällä vastaava sisar, joka tekee samaa hoitotyötä kuin muutkin hoitajat, mutta samaan aikaan vastaa osastosta. Nais- ja mieshoitajia on lähes yhtä paljon, mikä yllätti, koska Suomessa mieshoitajia on yleensä selvästi vähemmän. Aika monella naishoitajalla on työasuna paita ja hame. Paikallisilla opiskelijoilla on uniformut, joihin naisilla kuuluu hame.

Käsidesin käyttö on hyvin vähäistä. Onneksi kannoimme omat käsidesit mukanamme, koska niitä ei edes olisi saatavilla osastolla. Hanskoista suurin osa on puuteroituja latex-hanskoja, joten onneksi hanskojakin otimme Suomesta mukaan. On outoa, että osaston seinillä on oikeita käsienpesuohjeita, mutta esimerkiksi käsipyyhkeitä ei ole, joten ohjeiden mukaan ei oikein voi toimia. Onneksi sentään potilaan iho puhdistetaan esimerkiksi ennen kanylointia. Aseptiikka lääkkeiden jaossa on monilta osin puutteellista. Pinsettejä tai lääkelusikoita ei ole ja tabletit puolitetaan usein käsin. Suun kautta annettavat lääkkeet annetaan kertakäyttöisistä lääkekipoista, jotka pestään, kuivataan pyyhkeeseen, joka on roikkunut lääkekärryssä koko kierron ajan, ja käytetään uudelleen. On kamalaa, kun asian muuttamiseksi ei voi tehdä oikein mitään, vaan täytyy toimia saamiensa ohjeiden mukaan. Suonensisäisesti annettavat antibiootit annetaan pääsääntöisesti ruiskusta suoraan kanyyliin nopeasti. Muutamat potilaat ovat pyytäneetkin heti alkuun, että annostelen lääkkeen hitaasti, mihin olenkin pyrkinyt parhaani mukaan.

Heti ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että opiskelijoille annetaan tosi vapaat kädet toimia. Tästä syystä onkin todella tärkeää tietää omat taitonsa ja tehdä vain sellaista, minkä oikeasti osaa. Poikkeuksena tietenkin tilanteet, joissa joku hoitaja on mukana ja ohjaa, miten tulee toimia. Kolmantena päivänä olin hoitajan kanssa jakamassa po-lääkkeitä. Hänen piti kesken lääkkeenjaon hoitaa jokin muu asia ja jäin yksin lääkekärryn kanssa osastolle. Hän poistuessaan kehotti minua jatkamaan lääkkeiden jakoa, mutten halunnut yksin jatkaa. Tähän oli syynä ensinnäkin se, että en saanut selvää käsinkirjoitetuista lääkelistoista, enkä myöskään halunnut ottaa vastuulleni lääkkeiden jakoa. Mielestäni se ei ole opiskelijan tehtävä. Odotin, kunnes hoitaja palasi ja jatkoimme lääkkeiden jakoa yhdessä.

IV-lääkkeiden kohdalla olen Suomessa tottunut siihen, etten opiskelijana saa antaa potilaalle lääkkeitä, ellei joku hoitajista ole seuraamassa vierestä. Täällä toimitaan yleensä siten, että hoitaja lukee lääkemääräyksen ja sanoo, että Marianne laimenna tämä antibiootti 10 millilitraan keittosuolaa ja anna se kolmannen kuution nelospaikalle. Varmistan, että olen ymmärtänyt oikein, laimennan antibiootin ja täytän toisen ruiskun kanyylin huuhtelua varten ja vien antibiootin potilaalle. Potilailla ei ole minkäänlaisia tunnistusrannekkeita, vaan täällä täytyy vain luottaa siihen, että kukin potilas on omalla paikallaan. Harvoin hoitajatkaan kysyvät potilaan nimeä ennen lääkkeen antamista. Tähän mennessä suurin ero Suomen ja Swazimaan hoitokulttuurien välillä on se, että täällä potilaille ei yleensä selitetä mitä tehdään ja miksi. Potilaat eivät myöskään kysele tai odota, että joku selittäisi tai kertoisi esimerkiksi mitä lääkkeitä hänelle annan ja miksi. Juttelin tästä erään hoitajan kanssa, joka totesi, että useimmat potilaat eivät edes tiedä oikeuksistaan ja ainoastaan luottavat siihen, että heitä hoidetaan oikein ja hyvin. Potilaan asema tuntuu olevan täällä aika heikko. Tämä on todella surullista ja väärin. Mutta tämä on onneksi asia, johon voi ainakin osaltaan yrittää vaikuttaa omalla toiminnallaan.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä viikosta jäi ihan positiivinen mieli. Olin varautunut siihen, että sairaala Swazimaassa on jotain aivan erilaista kuin sairaala Suomessa, mutta kyllä se erilaisuus silti onnistui yllättämään. Ensimmäisenä päivänä sisätautien osasto ei oikein edes tuntunut sairaalalta, mutta loppuviikosta huomasin tottuneeni jo yllättävän hyvin sairaalan arkeen. Moni asia ihmetyttää, mietityttää ja huolestuttaakin, mutta innostus ja halu oppia eivät ole laantuneet. Arvostus Suomen sairaaloiden hygieniatasoa ja turvallisuutta kohtaan ovat nousseet kyllä huimasti! Muistakaa se siellä koto-Suomessakin!

Muuten meidän matkaa voi edelleen seurata Annin julkaisemien videoiden kautta. Tässä linkki viime viikolla julkaistuun videoon: https://m.youtube.com/watch?time_continue=9&v=fjZqWzHuxsU

Täällä kirjoittelee Marianne. Opiskelen Diakonia-ammattikorkeakoulussa Helsingissä kolmatta vuotta sairaanhoitaja-diakonissaksi. Vuosi sitten hain ystäväni Annin kanssa kansainväliseen vaihtoon Swazimaahan, saatiin loppusyksystä myöntävä päätös ja vaihtoprosessi alkoi. Keväällä meillä oli vaihtoon valmentava kurssi, jossa tutustuttiin kohdemaahan: sen vahvuuksiin ja haasteisiin. Käsittelimme paljon esimerkiksi kestävää kehitystä, joka osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja tärkeämmäksi teemaksi, kuin olin ennen ajatellutkaan. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi YK:n Agenda 2030 tavoitteisiin (http://yk.fi/sdg). Loppukeväästä saatiin Swazimaan suunnasta varmistus vaihdon järjestymisestä ja ostettiin lentoliput. Siitä pikku hiljaa alkoikin reissun valmistelu ja suunnittelu.

Vaihtomme Swazimaassa kestää kolme kuukautta, josta 7 viikkoa suoritamme harjoittelua Manzinin RFM sairaalassa. Tarkoituksena on suorittaa harjoittelu pääasiassa lasten ja naisten osastoilla, synnytysosastollekin olisi tarkoitus päästä tutustumaan. Tämän jälkeen, ainakin näillä näkymin, pääsemme tutustumaan neuvolan tapaiseen klinikkaan, jonka asiakkaina ovat raskaana olevat äidit sekä jo synnyttäneet äidit ja heidän lapsensa siihen asti, kunnes lapsi täyttää kuusi vuotta. Todennäköisesti vietämme ainakin pari päivää myös jossain toisella klinikalla.

Maisemaa Mbabanesta

Maanantai-iltana saavuimme Swazimaahan yli vuorokauden matkustamisen jälkeen. Lensimme Helsinki-Vantaalta Pariisin kautta Johannesburgiin, josta matkattiin vielä tila-autolla Swazimaan pääkaupunkiin Mbabaneen. Siellä vietettiin muutama päivä, levättiin matkaväsymystä pois ja pikku hiljaa aloitettiin uuteen ympäristöön ja kulttuuriin tutustuminen.

Torstaina lähdettiin Mbabanesta Manzinin kaupunkiin, jossa asummekin koko jäljellä olevan ajan. Manzinissa on kuumempaa kuin Mbabanessa, koska Mbabane sijaitsee pohjoisempana. Muutamana päivänä on ollut todella lämmin, vaikka täällä on nyt vasta kevät. Saa nähdä miten sitä paistuu, kun varsinainen kesä täällä alkaa…

Mbabane – katukuvaa

Ihmiset on tosi ystävällisiä ja täällä tosiaankin pätee sanonta, ettei kysyvä tieltä eksy. Aikakäsitys on täällä ihan eri kuin Suomessa ja kiireettömyyteen tottumisessa ja sopeutumisessa varmasti menee oma aikansa. Muutenkin ihmiset stressaavat täällä tosi vähän, siinä riittää myös opittavaa. Meidän vaihtoa täällä Swazimaassa voi seurata paitsi näiden tekstien kautta niin myös YouTubessa, johon ystäväni ja matkatoverini Anni päivittää videoblogia (https://m.youtube.com/watch?v=wreiGyZfrmg&feature=share). Seuraavassa tekstissä osaan toivottavasti kertoa sairaalasta ja itse harjoittelusta enemmän. Tervetuloa seuraamaan meidän seikkailua!

-Marianne

Kesä on tehnyt nopeasti tuloaan ja onkin aika viimeiselle blogitekstillemme Norjasta. Molemmat meistä ovat erittäin iloisia, että valitsimme Norjan ja lähdimme sinne suorittamaan harjoitteluamme. Aina on kuitenkin mukava palata kotiin, vaikka elämä Norjassa olikin erittäin miellyttävää. Elämä Suomessa jatkuu ja olemmekin molemmat jo kovassa työntouhussa jatkamassa tekemisiämme.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessamme mainitsimme, valitsimme Norjan juuri maisemien ja luonnon vuoksi. Koulullamme oli kuitenkin suuri vaikutus siihen, minkä vuoksi lähdimme länsinaapuriimme. Stavangerin yliopisto on siis yhteistyökoulu meidän koulumme, XAMKin Savonlinnan kampuksen kanssa. Kouluillamme oli siis jo olemassa yhteistyösopimukset, joten meidän ei näistä tarvinnut murehtia. Vaihtoon lähteminen onnistuu myös hoitamalla sopimukset itsenäisesti halutun koulun ja harjoittelupaikan kanssa, mutta ajattelimme vaihtoon lähdön olevan hieman helpompaa, kun sopimukset olivat jo kunnossa. Muutama ystävämme ovat myös aiemmin olleet Stavangerissa vaihdossa ja kertoivat vain hyvää harjoitteluistaan siellä.

Koulumme KV-koordinaattorimme oli avittamassa meitä koko vaihtoprosessin ajan, mikä oli erittäin hyvä, sillä kaikkia papereita emme olisi osanneet täyttää itse. Hänen avullaan saimme myös haettua apurahat Erasmus-ohjelman kautta, jota myönnetään lähes aina ulkomaille vaihtoon lähteville. Apurahan velvoitteensa on tehdä kielitesti ennen ja jälkeen harjoittelun, kirjoittaa vaihtoraportti sekä arvioida Erasmus-ohjelman hyödyllisyyttä vaihdon aikana. Apurahan summa vaihtelee sen mukaan mihin maahan lähtee vaihtoon ja kuinka pitkäksi aikaa. Norjan taloudellisen tilanteen ollessa hyvä ja elintason siellä olevan monia maita korkeampi on apuraha sinne yksi suurimmista.

Saimme apurahaa noin 380€ kuukaudessa, joka maksettiin siten, että 70% ennen vaihtoon lähtöä ja loput saamme kun olemme palauttaneet vaihtoraporttimme. Ulkomailla vaihdossa olevat saavat myös Kelalta hieman korkeampia tukia, kuin Suomessa olevat opiskelijat. Summat eivät ole päätä huimaavia, ainoastaan asumistukeen tulee kymmenen euron suuruinen nousu. Kuitenkin opintolainan osuus nousee 300€ kuukaudessa, joten lainan osuus nousee huomattavasti, mikä oli meille molemmille ainakin helpotus.

Norjassa ollessa asuimme siis omakotitalossa, josta laitoimme kuvan ensimmäiseen blogitekstiimme. Asunto oli käytössä vain vaihto-opiskelijoille ympäri maailmaa, parhaimmillaan meitä asui siellä seitsemän henkeä yhtäaikaa. Asunnon saimme Stavangerin yliopiston kautta, minkä vuoksi se oli kohtuuhintainen meille. Yliopisto vuokraa taloa yksityiseltä henkilöltä ja uudelleenvuokraa sitä opiskelijoille, jotka tarvitsevat asuntoa Stavangerissa. Asunto on erityisesti käytössä heille jotka suorittavat siellä harjoitteluaan, sillä se on sijaitsee erittäin lähellä sairaalaa. Vuokraa asunnosta jouduimme maksamaan noin 350€ kuukaudessa, mikä Norjan hintatasoon ei ollut paljoa. Useimmat vuokra-asunnot siellä maksavat vähintään 500€ kuukaudessa. Tietenkin hinta tuntui meistä suurelle, sillä jouduimme samanaikaisesti maksamaan myös vuokraa asunnoistamme Suomeen.

Hintataso ylipäätään Norjassa on hieman enemmän kuin Suomessa, mutta myös palkat siellä ovat paremmat kuin täällä. Ulkona syöminen ja juominen oli erittäin kallista, minkä vuoksi emme käyneetkään kovin usein ulkona. Useasti kokkasimme yhdessä kämppäkavereidemme kanssa kotosalla. Kaupassa ruuan hinta oli hieman Suomen hintatasoa kalliimpaa, erityisesti lihatuotteet, joiden hinta saattoi parhaimmillaan olla jopa tuplasti enemmän. Suunnitelmallisuus kauppareissuissa auttoi paljon opiskelijakukkaroitamme.

Norjan itsenäisyyspäivän viettoa 17.5.

Kaiken kaikkiaan Norjan kokemus oli meille molemmille erittäin miellyttävä ja voisimme kuvitella työskentelevämme siellä tulevaisuudessa. Ihastuimme luontoon ja maisemiin, vaellukset yhdessä ovat yksiä parhaimmista muistoista mitä meillä molemmilla on. Ihmiset ja elämä ylipäätään Norjassa oli mukavaa emmekä vaihtaisi kokemusta mistään hinnasta pois. Palasimme reissulta monta muistoa rikkaampana ja meidän kahden ystävyys syventyi huimasti kolmen kuukauden aikana. Toivottavasti edes joku on saanut blogistamme kipinän lähteä vaihtoon, sillä me molemmat nautimme siitä täysin rinnoin. Ja kuten sanontakin menee; ”In the end, we only regret the chances we didn’t take.”

Kiitos kaikille matkaamme seuranneille ja hyvää kesää meiltä molemmilta!

Justiina & Sarah