Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Tähän alkuun muutama fakta kyseisestä Teho-osastosta. Katuturan sairaalan teholla on kahdeksan potilaspaikkaa,  joista kaksi on eristyshuonepaikkoja. Eristyshuoneet eivät siis oikeasti eristä yhtään mitään tauteja, koska huoneita ei saa tiiviisti suljettua, joten kutsuisin eristyshuoneita mieluummin vaikka nimellä ”eristyskoppi”. Eristyshuoneissa kuitenkin hoidetaan potilaita, joilla on tarttuvia tauteja mm. tuberkuloosia. Monesti myös osastolta loppuu kesken hoitajien suojavarusteet kuten essut ja maskit, jolloin potilaita on sitten hoidettava ja pestävä ilman niitä. Meillä toki on omat suojavarusteet mukana.

Teho-osaston varastohuone

Aamuvuoro osastolla alkaa aina klo 6:45 potilasraportilla. Täällä sairaalassa ei ole mitään sähköistä kirjausta, joten kaikki potilaspaperit ovat käsinkirjoitettavia. Aamuraportilla kävellään yöhoitajan perässä potilaspaikalta potilaspaikalle, missä yöhoitaja käy läpi potilaan papereita ja kertoo oleellisen. Potilaan pesut suoritetaan saippuavedellä, jota ei huuhdella pois, vaan kostean ihon päälle vedetään vain vartalovoidetta.

Nyt on 4 viikkoa tehon harjoittelua takana ja voin kertoa olon olevan hämmentynyt. Aluksi vei hirveästi voimia yrittää kuulla ja ymmärtää  henkilökunnan puhetta, koska kaikki puhuvat niin hiljaa ja käyttävät välillä afrikaansin kieltä sekä tietysti myös ajoittain on sanoja, joiden tarkoitusta en ihan heti ymmärrä. Tietysti myös tavat, joilla potilaita hoidetaan on omalla tavallaan kuluttavia,  koska aina ei ole helppoa ymmärtää, miksi joitakin hoitotoimenpiteitä tehdään tai jätetään tekemättä.

Potilas wc

Maanantaina 15.1.2018 menimme aamulla sairaalalle tapaamaan ilmeisimmin osastonhoitaja Theeleä. Meillä oli orientaatiopäivä,  jolloin Sister Theelee kirjoitti meidän kanssa kaikki tarvittavat lupalaput ja kiersi näyttämässä meille sairaalan osastoja. Tiistaina mulla ja Serkanilla alkoi sitten eka harkkapäivä Katuturan acute care unite:ssa eli teho-osastolla. Menimme reippaina ja avoimin mielin paikalle. Vastaanotto ei ollut ehkä kaikista paras, mutta tilanne siitä kuitenkin parani ja meille ”määrättiin” omat ohjaajat kenen matkassa oltiin päivä. Mun ohjaajalla oli hoidettavanaan 28-vuotias nainen, jolla oli diagnoosina vaikeahoitoinen malaria. Potilas oli koko ajan hereillä, mutta kovin uupunut. Potilaan hoito oli perushoitoa (mm. vitaalien mittausta, Vs-, Hb:n mittausta ja katetrin tyhjennystä).  Se mikä pisti ekana päivänä silmään oli osastolla oleva likaisuus. Lattioilla oli paljon käytettyjä neuloja, ruiskuja, verta, nielutuubeja ja paljon muuta roskaa sekä eritteitä. Ainakin kolmella naishoitajalla oli jalassaan varvastossut. No niinpä?!? Missä työturvallisuus?

Potilas-suihku

Toisena harkkapäivänä aloitettiin työvuoro tavan mukaisesti klo 6:45 ja kuultiin, että kohta on päivystyksestä tulossa meille potilas. Pian päivystyksessä tuotiin kahden lääkärin saattelemana keski-ikäinen potilas intuboituna. Epäilynä oli, että potilaalla on keuhkoembolia. Kun potilas saatiin kiinni monitoriin, potilaan saturaatio oli 50-60% tienoilla. Ilmeisesti siirron aikana intubaatioputki oli luiskahtanut pois paikoiltaan, joten lääkäri yritti korjata intubaatioputken paikkaa. Yrittäessään uudelleen intuboida potilasta lääkäri ei hapettanut potilasta missään vaiheessa. Potilas meni elottomaksi ja Serkan aloitti heti paineluelvytyksen. Melkein kaikki osaston hoitajat ja kolme lääkäriä, jotka olivat muilta osastoilta, jäivät aluksi sivusta seuraamaan tilannetta. Potilasta elvytyttiin lähes puoli tuntia. Olin itse paineluelvyttämässä potilasta viimeisten minuuttien ajan,  kunnes lääkäri käski lopettaa elvytyksen tuloksettomana.

Teholla käytettävä potilaskirjausjärjestelmä

Kyseiset viikot ovat olleet teholla mielenkiintoisia, mutta myös uuvuttavia. Toki arvostan todella paljon tätä mahdollisuutta päästä näkemään ja kokemaan jotakin näin erilaista. Itse pystyy tuomaan tänne jonkin verran omaa osaamistaan sekä oppii arvostamaan todellakin sitä, miten hyvin meillä on asiat Suomen terveydenhuollossa.  Harjoittelu teholla on ollut kokemuksena  raskas, mutta mielenkiintoinen ja odotan innolla mitä tulevat viikot eri osastoilla tuovat tullessaan. Joten pysykäähän tekin kuulolla!

Me aamulla kahvitauolla sairaalan edustalla

Hannele

Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Olin edellisen viikon töissä Katatura Hospitalin päivystyksessä luomassa kontakteja paikallisiin ensihoitoyrityksiin. Täytyy myöntää, että ensimmäiset päivät päivystyksessä olivat kaoottisia. Kataturan sairaalan päivystys on ainoa julkinen päivystys Windhoekissa ja myös monet vakuutuksen omaavat päätyvät ensin Kataturan päivystykseen, josta heidät vasta siirretään ambulanssilla yksityiseen sairaalaan jatkohoitoon. Monet päivystyksen asiakkaat tulevat hyvin köyhistä oloista ja potilas-skaala on hyvin laaja. Systeemi eroaa melko paljon Suomesta. Potilaat  eivätkä kulje minkään triagehoitajan kautta, joka jaottelisi potilaat ja ohjaisi eteenpäin. Vasta kun potilas pääsee tapaamaan lääkärin, lääkäri päättää minne potilas sijoitetaan. Mitään selkeää jonotussysteemiä ei ole. Ensivaikutelma päivystyksestä on kaaos ilman minkäänlaista järjestystä tai logiikkaa. Potilaita otetaan vastaan hyvin mielivaltaisesti ja hiljaisimmat ja kilteimmät jonottajat jäävät helposti sivuun, vaikka hoitoon hakeutumisen syy olisikin hyvin vakava.

Kun potilas hakeutuu hoitoon Kataturan sairaalaan, hänen täytyy ensimmäisenä hakea kyseisen päivän päivämäärällä varustettu leima potilaspassiinsa, johon siis kaikki kirjaukset tehdään käsin. Potilaspassista on haasteellista lukea edellisiä kirjauksia, diagnooseja ja lääkityksiä, kun käsialasta harvoin saa yhtään mitään selvää. Tämä aiheuttaa myös oletettavasti paljon virheitä, kun lääkemääräys mahdollisesti tulkitaan väärin. Kyseinen leima potilaspassiin maksaa 15NAD (n.1,2€) mutta kaikkein köyhimmillä ei ole varaa maksaa sitäkään. Silloin hoito ei maksa heille mitään. Päivystykseen hakeudutaankin matalalla kynnyksellä esimerkiksi yskän, kurkkukivun, vatsakivun ja ihottuman vuoksi. Toisaalta etenkin ilta- ja yöaikaan päivystykseen tulee mm. puukotettuja ja ampumavammoista kärsiviä potilaita sekä liikenneonnettomuuksiin joutuneita traumapotilaita. Myös astmaatikkoja tulee päivystykseen hyvin paljon. Astmalääkkeet ovat kalliita ja monella on astma hyvin heikossa hoitotasapainossa täällä verrattuna Suomeen.

Täällä kiireellisyysluokat on jaettu potilasluokkiin P1 – P3, joka vastaa vähän meidän värikoodattua triagea tai ensihoidon A,B,C,D-kiireellisyysluokitusta.

P1 – Hätätilapotilas. Vaatii välittömiä hoitotoimenpiteitä (esim. elvytys, ilmatien varmistaminen)

P2 – Epästabiil potilas, mutta voi odottaa hetken hoitoon pääsyä

P3 – Stabiili potilas – jaksaa istua ja voi odottaa (tai makaa sängyssä, mutta tila suhteellisen vakaa)

P4 – Vainaja (Välillä päivystykseen tuodaan potilaita joille ei ole enää mitään tehtävissä vaan he ovat kuolleet jo matkalla sairaalaan)

Päivystykseen tultaessa vasemmalla puolella aukeaa odotusaula, jossa  useat potilaat odottavat pääsyä yhden lääkärin vastaanotolle. Ennen lääkärille pääsyä heidän on kuitenkin tavattava hoitaja, joka ottaa kaikki vitaalit ja kirjaa tulosyyn ja taustatiedot potilaspassiin. Kaikilta päivystykseen tulevilta mitataan verenpaine, pulssi, Spo2, sokeri, Hb, ja lämpö. Kiireisimmät potilaat tulevat ns. ”dancefloorille” joka sijaitsee keskellä päivystystä. Nämä ovat useimmiten ambulanssin tuomia potilaita tai vähintään P2 kiireellisyysluokan potilaita. Dancefloorilla työskentelee hoitajia, opiskelijoita ja yksi tai joskus jopa kaksi lääkäriä. Välillä lääkäreitä saa kuitenkin odottaa hyvinkin kauan saapuvaksi tutkimaan potilaan ja päättämään jatkohoidosta ja sijoituskohteesta ja lääkäreitä voi joutua metsästämään kissojen ja koirien kanssa etenkin jos potilaan tila on vakava ja pitäisi saada potilas nopeasti eteenpäin ja lääkittyä. Kiirehän täällä ei tunnu kenelläkään olevan. Suomalaisena olen tottunut siihen, että asiat hoidetaan tehokkaasti ja homma etenee koko ajan. Täällä on välillä äärimmäisen turhauttavaa, kun asiat ei vaan etene. Valitettavan usein myös huomaa, että ihmiset tuntuvat pakenevan vastuuta ja priorisointi on vähän hukassa. Esim. eräs nuori palovammapotilas sai odottaa pari tuntia ja lääkäri meni ensin tapaamaan astmaatikkoa, joka oli jo saanut salbutamolia ja tila oli vakaa. Toisaalla siis tämä 2. asteen palovammoista kärsivä potilas odotti kivuissaan.

Astmapotilaat saavat ensin sekoituksen 1ml salbutamolia ja 4ml keittosuolaa nebulisaattoriin (5ml annos) ja sen jälkeen odotetaan, että lääkäri tulee kuuntelemaan keuhkot ja antaa tarvittaessa Solu Cortefia.

Päivystyksessä on myös ns. ”dressing room” jossa tehdään haavanhoitoja, annetaan rokotuksia ja injektioita sekä tikataan haavoja. Täällä tosiaan sairaanhoitajat tekevät yhden kerroksen tikkauksia ja niitä pääsee opiskelijanakin opettelemaan ja tekemään.

Operation roomissa tehdään pieniä kirurgisia toimenpiteitä ja esim. haastavammat useamman kudoskerroksen tikkaukset.

Pikainen kahvitauko pihalla kesken kiireisen päivän. Aurinko häikäisee ja lämpöä rapiat +30C

Lyhenteitä ja sanastoa jotka olen joutunut kääntämään itselleni:

CDC = Center of Disease control and prevention = labra

General Outpatient = ”ajanvarauspuoli” / ei varsinaista päivystyksellistä hoitoa vaativat potilaat. Jälkikontrollit yms. tulevat Outpatient puolelle.

Bigroom = päivystysosasto

Introducers = ohjain / kara

Matron = ylihoitaja

HGT = Hemo Glucose Test

NS = No stock (tää on valitettavan yleinen kirjaus täällä inventaariolistoissa)

NA = Nothing abnormal

Kun uskaltaa olla oma aloitteinen ja avata suunsa vieraiden ihmisten kanssa, voi mahdottomiakin ovia aueta. Kävi tuuri ja tutustuin Matiakseen, jonka ohjauksessa on ollut suomalaisia ensihoitajaopiskelijoita aikaisemminkin. Matias lupasi järjestää minulle paikan ensihoitoon ja kävin perjantaina tutustumassa asemalla ja juttelemassa johtavan ALS ensihoitajan (advanced life support paramedic) kanssa ja sovittiin että aloitan maanantaina. Allekirjoitin vastuuvapautuslomakkeen, jossa selvensin että olen heillä harjoittelijana omasta tahdostani ja heillä ei ole mitään vastuuta, jos minulle tapahtuu työtehtävissä joku onnettomuus tai tapaturma (joka voi johtaa pahimmillaan kuolemaan). Koulun puolesta meillä on onneksi vakuutusturva, mutta omalla vastuulla on huolehtia työturvallisuudestaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Punaiset työvaatteet erottuu joukosta, kun täällä kaikki ensihoitajat pukeutuu tummansiniseen uniformuun.

Tänään oli ensimmäinen päivä töissä ja menin MVA-Fundin toimistolle aamulla 7:20 odottamaan että Brandon tulee töihin puoleksi. Koen olevani todella onnekas että sain hankittua paikan tänne, sillä koulun kautta ei ollut suoraan mitään harjoittelupaikkoja kentälle. Paikka, jossa työskentelen, on MVA Motor Vehicle Accident Fund eli ambulanssiyritys, jonka toiminta rahoitetaan bensasta ja polttoaineista kerättävistä varoista. Hoitoa kustannetaan aina 1000000,NAD saakka. Kyseinen summa sisältää ambulanssikuljetuksen, sairaalamaksut, kuntoutukset ja kotiin tuotavat apuvälineet vammautumisen jälkeen. MVA Fund myös tukee perhettä hautajaiskustannuksissa kuolemantapauksissa ja korvaa myös jonkinlaista palkkakulujen menetystä, mikäli onnettomuudessa ollut henkilö ei enää vammautumisen jälkeen kykene tekemään töitä.

Kanyyleistä puuttuu siivet kokonaan

Sisätautipotilaita yms. nämä ambulanssit eivät hoida, mutta joskus jos muualla on kiirettä ja asiakas soittaa MVA Fundin numeroon, on mahdollista että he menevät auttamaan. MVA Fundin ensivasteyksiköt toimivat käytännössä lääkäriyksikköinä, joita konsultoidaan ja jotka menevät paikan päälle. MVA Fund Ambulanssi voi kuljettaa vain kunnalliseen sairaalaan. Jos kuljetetaan yksityiseen sairaalaan MVA Fund maksaa vain saman summan, mitä kunnallisella olisi maksanut verotuloista. Ensihoito, kuljetus sairaalaan, sairaalahoito ja kuntoutus on potilaalle ilmaista, kunhan asiakas/potilas on soittanut MVA Fundin päivystysnumeroon.

Täällä ensihoitajat toimivat hyvin itsenaisesti ilman lääkäriä. Ei konsultoida eikä kysytä hoito-ohjetta. Todella paljon vastuuta siis 3v koulutuksen jälkeen! ISBAR on tuntematon käsite, eikä sanalliseen raportointiin ym. ole selkeää protokollaa. Täällä täytetään omanlainen kaksisivuinen ensihoitokaavake, josta yksi kopio jää sairaalalle / potilaalle ja yksi menee arkistoon ja yksi jää kirjaan.

ensihoitokaavakkeen toinen kahdesta sivusta

Täällä ensihoitajat käyttävät Morphiinia ja Ketamiinia kipuun. Fentanyylia ja Rapifeniä ei ole vielä käytössä, mutta on kuulema tulossa käyttöön. Suksinyylikoliinia (pitkävaikutteinen) ja Rocuronia (lyhytvaikutteinen) relaksanttina. Ja kolmas lääke on Hypnomidate (anesteetti)

Ensivasteyksiköllä on varusteina kylmälaukku, lasten respiraattori, cpap, intubaatiovälineet, kaikki kentällä käytössä olevat lääkkeet, PHILIPS deffa (5 kytkentäinen on rikki, mutta menee: pun, kelt, vihr, musta, valkoinen in the middle of the sternum) / monitori (jossa paddles, ei elektrodeja / iskulätkiä, koska ne ovat liian kalliita.) Tämä yksikkö ei kuljeta potilaita vaan hoitaa potilaan kohteessa kuljetuskuntoon ja johtaa tilannetta.

Ensihoitokoulutusjärjestelmä Namibiassa noudattaa seuraavia koulutustasoja:

– Basic Life Suport (BLS) (5 week course) (—. OPA: oral airway, NPA nasal airway)

– Intermediate Life Support (ILS) (4 months course) ( —> i.v. yhteys kirkkailla nesteillä, Defibr, Nebs, ASA)

– Emergency Care Technician (ECT, EMT) (2 year UNI of Tech.) (—elvytyslääkkeet, morphine, diatzepam, LMA’s, all extraglottis)

– Advanced Life Support (ALS paramedic) (UNI 3 + 1 year) (Bachelor of Emergency Medical Care (–>can intubate, all the drugs available)

Pia

Janoinen kirahvi juomassa yön sateen jäljiltä muodostuneesta lätäköstä Erindissä. Kuva viikonloppureissusta jossa päästiin näkemään vaikka mitä eläimiä omassa elinympäristössään! Enää leopardi ja vesipuhveli puuttuu ”Big Fivesta”

Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa

Edellisestä postauksesta on jo ehtinyt vierähtää vähän aikaa, mutta viimein on jotain kirjoitettavaa, kun työt alkoivat tämän viikon maanantaina. Olemme nyt ehtineet olla täällä Windhoekissa vajaa pari viikkoa ja arki on alkanut rullaamaan hyvin. Olemme tottuneet paikalliseen elämänrytmiin, kuumuuteen ja valuuttaan. Ensimmäiset päivät oli todella rankkoja flunssassa kuivan ja kuuman ilmaston vuoksi. Namibia on suuimmaksi osaksi aavikkoa ja autiomaata. Perspektiiviä antaa kun hahmotat että maa on pinta-alaltaan lähes 3x Suomen kokoinen (824 292km2) ja asukkaita on vain 2,2 miljoonaa. Vaikka nyt on sadekausi aluillaan, ilma on todella kuivaa ja lämpötilat nousevat heti aamusta yli kolmeenkymmeneen asteeseen. Ensimmäisinä päivinä tuntui, että voi juoda monta litraa vettä ilman vessassa käyntiä. Muutamassa päivässä elimistö kuitenkin adaptoituu uuteen lämpötilaan ja homeostaasi palautuu. Onneksi kuiva yskä ja flunssakaan eivät enää vaivaa.

Meillä on ollut tosiaan vapaata enemmän kuin osattiin arvata, joten lähdettiin ennen töiden alkua neljän päivän omatoimi-safarille Etoshan kansallispuistoon. Reissu tuli aika lyhyellä varoitusajalla, mutta ollaan kaikki onneksi aika ex tempore-ihmisiä. Vuokrattiin auto netistä edellisenä iltana ja telttailuvarusteet vuokraamosta seuraavana aamuna ja lähdettiin matkaan. Kirjoitetaan siitä tarkemmin jossain omassa postauksessa. Juttua ja kuvia riittäisi mutta ei haluta jakaa kaikkea kerralla. 😉

Mentiin tämän viikon maanantaina töihin 7:45. Meinattiin vähän tulla myöhässä, mutta onneksi paikallisetkaan eivät ole kovin täsmällisiä. Afrikassa ja täällä Namibiassa on hyvin erilainen aikakäsitys. On melkein epäkohteliasta, jos saapuu etuajassa paikalle, joten ”no stress”.

Pia, Serkan ja Hannele sairaalan edustalla

Työmatkat täällä tosiaan kuljetaan taksilla ja hinta on vain murto-osa Suomen hinnoista. Sairaalalle mentäessä (Kataturaan, eli köyhemmälle alueelle päin) maksetaan 10 NAD ja takaisin Westlanen ”hienostoalueelle” 20 NAD (yhteensä siis n. 2€ päivän työmatkoihin). Täällä saman matkan hinta siis määräytyy sen mukaan, mihin suuntaan olet menossa. Köyhälle alueelle pääsee puolet halvemmalla kuin rikkaalle alueelle. Taksit ovat jaettuja eli sinne voi hypätä muitakin matkustajia kyytiin ja jäädä pois matkalla. Koskaan ei voi tietää, miten pitkän kieputtelun taksi tekee ja kauanko matkassa menee, joten paras varata aikaa reilusti.

Katuturan sairaala sijaitsee Windhoekin pohjoisosassa, Kataturan kaupunginosassa. Se on köyhää slummialuetta, jonne saksalaiset aikanaan ovat ajaneet mustan väestön. Se on Windhoekin toinen valtion omistama ja rahoittama sairaala (Central Hospitalin lisäksi), jossa on koko Windhoekin alueen ainoa päivystys. Kataturan päivystyksen kautta kulkee siis päivittäin valtava määrä potilaita. Muuten sen alueen piiriin kuuluvat Windhoekin pohjoisosan potilaat ja Central Hospitaliin eteläisen Windhoekin potilaat (ja kaikki mielenterveyspotilaat, jos kyse ei ole päivystyksellisestä tilanteesta).

Ensimmäinen päivä oli pelkkää orientaatiota ja lupalomakkeiden kirjoittelua ja kopioimista. Sister Thele otti meidät vastaan toimistollaan ja aloitettiin paperityöt ja harjoitteluaikataulujen suunnittelut. Kierrettiin myös sairaalan kaikki osastot ja miljööt läpi pintapuolisin, jotta opitaan mitä missäkin on ja kenelle ilmoittaudutaan milläkin osastolla, mikäli tullaan sinne harjoitteluun. Sairaalassa on yhteensä 8 kerrosta, mutta täällä 1. kerros (suomalaisittain) on ”Ground Floor”, joten käytännössä sairaala on 9-kerroksinen. Sairaalasta löytyy lähes kaikki erikoisalat ja oma apteekki sekä ambulanssipalvelut.

Kirjaukset tehdään kaikki käsin

Opiskelijana saa täällä aika vapaat kädet päättää missä haluaa harjoitteluviikot tehdä ja miten pitkän ajan olla milläkin osastolla. Sovittiin että olen ensimmäisen viikon päivystyksessä ja yritän saada kontakteja paikallisiin ambulanssifirmoihin ja ensihoitoon, sillä joudun itse hankkimaan harjoittelupaikkani ensihoitoon. Sairaalalla on vain siirtoautoja eikä sinne oteta opiskelijoita. Minulla on siis viikko aikaa tutustua päivystykseen ja yrittää tutustua ensihoitajiin, jotka tuovat sinne potilaita.

Intubaatioputket neuloilla järjestykseen shokkihuoneessa

Täällä kaikki hoitajat kutsuvat toisiaan ”siskoiksi”. Hoitajilla on osastoilla univormut, joista selviää, minkä tasoinen hoitaja tai monennen vuoden opiskelija on kyseessä. Rekisteröidyillä sairaanhoitajilla (Registered Nurses, RN) on olkalaatoissaan napit, joissa on RN tunnukset. Heidän olkalaattansa ovat väriltään violetit. He saavat toteuttaa hoitotyötä itsenäisesti ja ovat samalla toisten hoitajien esimiehiä. Koulutus kestää neljä vuotta. Jokaisella osastolla on myös kaikissa vuoroissa ”Sister in charge” eli vastuuhoitaja. Viivat olkalaatoissa kertovat monennen vuoden opiskelija on kyseessä. Heidän olkalaattansa ovat väriltään tummansiniset. 1 viiva tarkoittaa, että kyseessä on ensimmäisen vuoden opiskelija, 2 viivaa toisen vuoden opiskelija jne.

Seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin päivystyksestä ja sen rutiineista. Stay tuned! Kuvissa kuitenkin jo maistiaisia päivystyksen sisältä.

Pia

Meitä on kolme intoa täynnä olevaa ensihoidon opiskelijaa, jotka tulevat kirjoittamaan teille meidän työharjoitteluista ja ajasta Afrikassa. Toivomme, että nautit lukemastasi. Tervetuloa matkallemme!

Varmaan tässä blogin alkuvaiheessa olisi hyvä vähän esittäytyä että keitä me oikein ollaan.  Mä oon Pia, 28-vuotias ensihoitajaopiskelija Saimaan Ammattikorkeakoulusta. Viimeistä vuotta koulun kirjoilla (toivottavasti *koputtaa puuta*) starttaillaan juuri ja lähinnä viimeisiä työharjoitteluita ja opinnäytetyön viimeistelyä vaille valmiita tässä kai aletaan olemaan. Suunnitelmissa on suorittaa Windhoekissa Katutura State Hospitalissa synnytyssaliharjoittelu, lastenharkka, päivystysharjoittelu ja syventäviä harjoitteluviikkoja paikallisessa ambulanssissa. Jonkin verran on tullut reissattua ennestään eikä Saharan eteläpuoleinen Afrikkakaan täysin vieras ole. Vuonna 2013 olin kuukauden Afrikan länsipuolella, Keniassa, osallistumassa vapaaehtoistyöprojektiin orpojen lasten parissa. Ensihoidon pariin päädyin muutaman mutkan kautta ja aikaisempi työkokemus ja ammatillinen tausta on asiakaspalvelun parista. Alanvaihtajana koen että uutta oppii joka päivä ja haluan jatkuvasti kasvattaa ammatillista tietämystäni sairaanhoidon ja ensihoidon saralla.

Pia

Tätä blogia tulen kirjoittamaan rennolla ja henkilökohtaisella otteella. Ei mitään käsitystä minkä verran tällä tulee olemaan lukijoita, mutta varmasti ainakin kaverit ja perheenjäsenet (+ ohjaajat) voi seurata kuulumisia tätä kautta. 😃Yritetään kirjoittaa myös ammatilliselta näkökulmalta oppimiskokemuksia ja tarkastelemaan sairaanhoidon eroja ja yhtäläisyyksiä Suomessa ja Namibiassa. Tehdään kaikki vähän eri työharjoitteluita, niin tulette lukemaan monesta eri erikoisalasta.

Seuraavaksi vuorossa Serkan, ole hyvä!

Olen Serkan Giray, 28-vuotias ensihoitajaopiskelija Saimaan ammattikorkeakoulusta. Olen viimeistä vuotta koulun kirjoilla. Vielä viimeiset työharjoittelut ja opinnäytetyön viimeistely, minkä jälkeen voin kutsua itseäni ”ensihoitaja AMK”.  Työharjoittelun suoritan Windhoekin Katutura State Hospitalissa. Harjoittelut, jotka teen siellä ovat lasten harjoittelu, teho-osastoharjoittelu ja mielenterveysharjoittelu.

Serkan

Vaikka olenkin matkustellut paljon, suuntaan ensimmäistä kertaa Afrikan maaperälle. Jännittää, mitä siellä on vastassa. Uskon, että harjoittelut kasvattavat ammatillista tietämystä ensihoitajan uralle. Uskon, etten joudu pettymään reissuumme.  Tulemme monta kokemusta rikkaampana takaisin.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, blogimme kolmas kirjoittaja ja tiimin jäsen, Hannele

Huh, aika on mennyt vauhdilla. Tässä on tullut koko syksyn ajan pikkuhiljaa hoideltua Namibian harkkaan liittyviä asioita ja olo on ollut rento Namibiaan vaihtoon lähdön suhteen. Oon ihmisenä sellainen, että tykkään saada asiat ajoissa kondikseen. Meillä oli kaikki asiat hienosti hoidettuna, kunnes meidän yhteyshenkilö Namibiasta joulun tienoilla ilmoitti, ettei meillä olekaan sovittua majoitusta siellä ja uusi majotuspaikka olis löydettävä itse- SIIS MITÄ?!?! Tossa kohtaa vähän stressilevelit nous, mutta onneks Pia löysi ratkaisun tähänkin ongelmaan. Toinen ongelma kohdattiin opiskelijaviisumeita anoessa. Piti mennä Helsinkiin hakemaan joku leima passiin, joka toimii väliaikaisena lupana olla Namibiassa tekemässä harjotteluita.

Sitten sitä esittäytymispuolta itsestäni eli mä oon Hannele 22-vuotias ensihoitajaopiskelija Saimaan AMK:sta ihan niin kuin Serkan ja Piakin. Mun opinnot on vaihtoa vaille valmiit. JES! Namibian vaihdon jälkeen mun pitäs valmistua Ensihoitaja AMK:ksi. Onko parempaa tapaa päättää opiskelut? –En ainakaan ite äkkiseltään keksi.

Hannele

Namibiassa mä tulen tekemään tehohoidon-, lasten- sekä päivystysharjoittelun. Niistä kirjottelen varmasti kokemuksia ja näkemyksiä tähän blogiin ja yritän myös saada otettua kuvia liitteeksi, jotka helpottaa asioiden hahmottamista. Blogia en ole koskaan aikaisemmin kirjoitellut, mutta kerta se on kai ensimmäinenkin. STAY TUNED!

Mun miesystävä Pate on lähdössä mukaan Namibiaan kuvausharrastuksen parissa. Kaikki kyllä järjestyy. Päällimäisenä olotilana on nyt jännitys ja ihana tunne siitä, että pääsee lämpimään!

Lähtöpassit

Astuminen Namibian maaperälle

Leena Tanskassa

Vaihdon lopusta alkaa olla melkein pari kuukautta ja tämän viimeisen julkaisun kirjoittamisen aloittaminenkin on tuntunut valtavan hankalalta. On vaikea kirjoittaa ajatuksia paperille, kun itsekään ei oikein tiedä mitä ajatella. Tämä postaus onkin tavallaan se viimeinen piste vaihdolleni, viimeinen virallinen Tanskan yhteys.

Miltä palaaminen on tuntunut? Odotin kauhulla paljon puhuttua käänteistä kulttuurishokkia ja Suomeen sopeutumisen vaikeutta. Miten voisin tottua siihen, että ympärillä puhutaan suomea ja ymmärrän kaiken puhutun?

Tanska on maana niin samanlainen kuin Suomi ettei käänteistä kulttuurishokkia oikein pääse tulemaan. Toisaalta minua kulttuurishokin puuttumattomuus hämmensi ja vaikeutti vaihdon päättymisen kokemusta. Tuntuu että sitä kautta olisi saanut tietynlaisen pisteen vaihdolle. Toki Tanskassa heitin monet hyvästit ja Suomessa olen saanut paperitöitä tehdä, jotta vaihdosta tulevat opintopisteet ilmestyisivät rekistereihin. Mutta silti palaaminen on tuntunut jopa liian helpolta.

Jokaisesta harjoittelusta jää jotain omaan osaamiseen vaikuttavaa ja välillä huomaa, että asioita voi ymmärtää hyvin pitkäkin ajan päästä. Vaihto on kompromissi opittavista taidoista. Itse koin, että jos olisin jättänyt lähtemättä vaihtoon, olisin luultavasti oppinut enemmän suomalaisesta kätilötyöstä. Olisin kädentaidoissa ja kirjaamisessa pikkuisen pidemmällä. Toisaalta en kuitenkaan vaihtaisi vaihtoaikaa mihinkään. Tanskassa opin hyvää kriittisyyttä omia tapojani ja tottumuksiani kohtaan. Sain rohkeutta käyttää vierasta kieltä työkielenä ja ymmärrän paremmin non-verbaalin kommunikaation merkityksen.

Tanskasta jäin kaipaamaan avoimia ja iloisia ihmisiä, oman kätilöheimoni tanskalaisia edustajia ja rohkeasti pelkkää englantia puhuvan vaihtarin vastaanottanutta hoitohenkilökuntaa. Tuntuu että yhdessä viborgilaisten kanssa opimme kuinka paljon voi toista ihmistä ymmärtää, vaikka se yhteinen kieli on vain aavistus. Jäin kiitoksen velkaa niille kaikille potilaille, jotka hyväksyivät läsnäoloni ja ottivat vastaan ohjausta englanniksi. Suomeen toivon Tanskan hyviä pyöräteitä ja ylipäätään pyöräilijää kunnioittavaa liikennekulttuuria.

Loppujen lopuksi, Helsinki-Vantaalle laskeutuminen oli kuitenkin pelkästään helpotusta ja koti-ikävän katoamista.

 

Marianne Swazimaassa

Aika Swazimaassa on mennyt todella nopeasti! Viimeisenä klinikkapäivänä pääsimme Annin kanssa kumpikin oman mentoriäidin mukaan kentälle. Olin mukana yhdeksällä kotikäynnillä. Suhteellisen vähän kokemusta sain siis mentoriäidin työstä, mutta kuitenkin samalla ehdin nähdä ja kokea paljon. Mentori, jonka kanssa kuljin, on toiminut saman alueen mentorina vuodesta 2012 asti. Hän käytännössä tuntee hyvin lähes kaikki alueella asuvat, lukuun ottamatta niitä, jotka haluavat välttää kontaktia klinikan kanssa. Osa ei halua asioihinsa puututtavan, vaikka koko toiminnan ideana on perheen parhaaksi toimiminen. Mentori työskentelee kentällä neljä päivää viikossa ja yhden päivän viikossa hän viettää sairaalan synnytys- ja lapsivuodeosastoilla. Tavoitteena on luoda jokaiselle synnyttäneelle äidille kontakti oman alueensa mentoriin.

Kotivierailuissa mentori mittasi lapsen painon ja merkitsi sen paino-ikäkäyrälle. On tärkeää seurata lapsen painoa, sillä vajaaravitsemus on valitettavan yleistä. Yksi mentorin tehtävistä onkin ohjeistaa äitejä terveelliseen ja monipuoliseen ravitsemukseen. Täällä ei ole ollenkaan selvää, millaisesta ruuasta esimerkiksi proteiineja tai vitamiineja saa. Monessakaan kodissa ei näkynyt esimerkiksi tuoreita kasviksia tai hedelmiä lainkaan. Lautasmallista ei täällä olisi paljoakaan hyötyä, sillä lähtötilanne on niin eri. Yksi äiti esimerkiksi antoi lapselleen pääasiassa maissijuomaa, joka ei todellakaan täytä kaikkia lapsen ravitsemuksen tarpeita.

Kodit olivat pääasiassa yhden pienen huoneen kokoisia. Huoneessa oli yleensä sänky, vähän pöytätilaa, keittiönurkkaus ja joku lipasto tms. tavaroiden ja vaatteiden säilytykseen. Vain harvoissa kotitalouksissa oli jääkaappi, mutta jos se oli, niin usein oli myös televisio. Osasta kodeista puuttui myös liesi. Nämä puutteet selittävät hyvin ravitsemuksen yksipuolisuutta. Yhdessäkään taloudessa ei ollut omaa vessaa tai kylpyhuonetta, vaan muutama perhe aina käytti samaa vessaa/kylpyhuonetta. Myöskään yhtäkään vesihanaa en nähnyt, vaan lattialla oli vesikanistereita, joita ilmeisesti täytettiin ulkona olevasta useamman talouden yhteisestä hanasta. Näin ollen lavuaaria tai mitään viemäriäkään ei taloissa ollut.

Yksinhuoltajaäitejä on täällä paljon. Tähän syynä on moniavioisuus. Swazimaassa on tavallista, että miehellä voi olla jopa seitsemän vaimoa ja lisäksi tyttöystäviä. Usein nainen hoitaa kotona lapsia ja mies käy töissä. Miehen palkka ei kuitenkaan riitä kaikkien vaimojen ja lasten elättämiseen, jolloin ainakin joku vaimoista joutuu taloudellisesti ahtaalle. Yksinhuoltajaäitien lisäksi teiniäitejä on aika paljon. Heidän kohdallaan ongelmana on etenkin se, etteivät he useinkaan halua imettää. Imettäminen on kuitenkin yksi oleellisimmista lapsen terveyttä ylläpitävistä asioista. Etenkin tällaisissa olosuhteissa.

Oli hienoa päästä näkemään myös tätä puolta Swazimaasta. Sairaalassakin köyhyys näkyi aina välillä, mutta näin konkreettisella tavalla en sitä siellä kuitenkaan kohdannut. Olen Suomessa monta kertaa nähnyt UNICEFin kampanjoita ja mainosvideoita, mutta oli pysäyttävää päästä itse näkemään ja kokemaan miten tärkeässä roolissa UNICEFin apu täällä on. Klinikan pyrkimyksenä on pikku hiljaa omavaraistua, jotta toiminnasta tulisi pysyvämpää. Tämä on kuitenkin hyvin vaikeaa näissä oloissa.

Viimeisen klinikkapäivän jälkeen lomailimme reilun viikon. Suomen itsenäisyyspäivääkin pääsimme hienosti juhlistamaan täällä Swazimaassa Suomen konsulaatin järjestämässä tilaisuudessa. Todella pian tulikin jo aika sanoa heipat Swazimaalle. Kaiken kaikkiaan koko vaihtokokemus oli silmiä avaava ja kasvattava. Huomaan, että olen ammatillisesti kasvanut ja rohkaistunut paljon. Täällä on joutunut/saanut opetella enemmän päätöksen tekoa ja oma-aloitteisuutta sekä oman osaamisen arvioimista. Täällä epävarmuus merkitsee, etten osaa tai kykene tekemään pyydettyä asiaa. Ensimmäistä kertaa kanyloidessani hoitaja kysyi osaanko kanyloida. Vastasin, etten ennen ole kanyloinut, mutta tiedän teoriassa miten se tehdään. Hoitaja käsitti tämän siten, etten osaa kanyloida ja pyysi minua siirtymään sivuun. Kysyin sitten häneltä, että miten voin koskaan oppia kanyloimaan, jos en saa edes yrittää. Tähän hän vastasi, että minun pitää silti olla varma, että osaan ja näyttää siltä. Onnistuin jotenkin vakuuttamaan hänet siinä, että osaan ja sain kanyloida. Oli todella kuumottavaa, mutta ihme kyllä onnistuin ensimmäisellä yrityksellä. Tästä kokemuksesta sain varmuutta ja itseluottamusta kanyloida jatkossakin.

Se, että kiersimme monilla osastoilla harjoittelumme aikana, antoi paljon näkökulmaa ja ajatusta siihen, millainen olen hoitajana ja millaisilla osastoilla voisin tulevaisuudessa työskennellä. Olen esimerkiksi ajatellut, ettei minusta ole akuutille puolelle. Kuitenkin päivystysosastolla kaiken kiireen ja vaikeiden tilanteiden keskellä tykkäsin ja opin tosi paljon. Tämän myötä olenkin alkanut ajatella, jospa seuraava harjoitteluni olisikin jotain samantyylistä Suomessa.

Harjoittelu Swazimaassa herätti myös arvostamaan terveydenhuoltoa Suomessa. Hygieniataso, välineiden ja lääkkeiden saatavuus, riittävä työvoima ja potilaan oikeuksien toteutuminen ovat muutamia esimerkkejä asioista, jotka ovat paljon paremmin Suomessa kuin Swazimaassa. Samalla oli upeaa huomata, että puutteista huolimatta potilaat tulivat pääosin hoidetuiksi. Lääkärit ja hoitajat olivat monessa asiassa tästä syystä erittäin taitavia ja osaavia. Oli hetkiä, jolloin minusta tuntui, etten osaa mitään, eikä minusta ole mihinkään. Mutta oli myös hetkiä, jolloin ylitin itseni ja tunsin olevani oikealla alalla. Harjoittelun suoritettuani jälkimmäinen tunne on vahvempi ja palaan tammikuussa koulunpenkille uudella innolla oppimaan lisää. Olen erittäin onnellinen siitä, että sain suorittaa tämän harjoittelun Swazimaassa. Jos vaan mitenkään tulee mahdollisuus lähteä suorittamaan harjoittelu ulkomaille, niin suosittelen! Toki tämä vaati paljon paperihommia, järjestelyitä, rahaa ja kärsivällisyyttä, mutta oli todellakin kaiken sen arvoista! Näin jälkeenpäin en vaihtaisi pois edes kaikista huonoimpia päiviä, sillä niiden kautta opin ehkä eniten.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet näitä blogikirjoituksiani. Toivottavasti olen onnistunut välittämään palan harjoittelukokemuksestani sinne Suomeen.

Rauhallista joulunaikaa!
-Marianne

Leena Tanskassa

Lapsivuodeosastolla aika vierähti nopeasti ja postauksen ilmestyessä olen jo viettämässä lomaa poikaystäväni kanssa Kööpenhaminassa.

Suurin potilasryhmä lapsivuodeosastolla oli luonnollisesti ensisynnyttäjät. Suurin osa toissynnyttäjistä kotiutuu suoraan synnytyssalista ja ainoastaan tarpeen mukaan, esimerkiksi edellisen lapsen imetysongelmien takia, he tulevat potilashotellille. Normaalin alatiesynnytyksen jälkeen ensisynnyttäjät kotiutuvat kun vauva on 2 päivän ikäinen, sektion jälkeen 3 päivän jälkeen. Toissynnyttäjät kotiutuvat potilashotellilta yleensä yhden yön jälkeen.

Lapsivuoteella perheet majoittuvat perhehuoneissa eli myös isän on mahdollista yöpyä hotellilla. Jos isä ei jostain syystä pysty olemaan paikalla tai ei ole ollenkaan kuvioissa mukana, saa huoneessa olla myös muu tukihenkilö. Äidille ja vauvalle yöpyminen sekä ruuat ovat ilmaisia, mutta isä/ tukihenkilö maksaa yöpymisestään ja ruokailuistaan n. 25 euroa/ päivä. Tämä antaa perheille aikaa totutella perhe-elämään sekä saada ohjausta imetyksessä, vauvan käsittelyssä ja hoidossa.

Vaihdon aikana ja erityisesti lapsivuoteella aloin ymmärtää hoitotyötä ihan uudella tavalla. Jo ensimmäisestä vuodesta asti on puhuttu, kuinka kanyloinnit ja katetroinnit sekä muut vastaavat ovat ”temppuja”, jotka kyllä oppii ajan kanssa. Opiskelijana sitä vaan yleensä keskittyy niihin, konkreettisiin asioihin. Kuitenkin kun hädin tuskin ymmärsin aiheen mistä puhutaan, aloin huomaamaan, kuinka tärkeää ohjaus loppujen lopuksi on ja kuinka paljon se kattaa hoitotyöstä.

Kätilöiden työhön kuului myös kätilöpoliklinikan pitäminen iltapäivisin. Poliklinikalle tulevat toissynnyttäjät synnytyskeskusteluun ja mahdollisen repeämän tarkistukseen. Samaan käyntiin varattiin myös aikaa vauvan tarkistamiseen, harvinaisten sairauksien verikokeiden ottamiseen ja kuulotestaukseen. Joskus myös varattiin potilashotellilla oleville äideille aika polille, jolloin varmistettiin kiireetön kohtaaminen.

Potilashotellin ja osastojen henkilökuntavaatteet. Itsenäisyyspäivää kunnioittaen sinivalkoiset vaatteet, muuten pidin mustia housuja ja vihreää t-paitaa.

Oli ihanaa vauvatehon jatkuvan ohjaajien vaihtumisen jälkeen, että minulle nimettiin kaksi kätilöä, joita seurasin suurimman osan ajasta. Muutaman vuoron olin sairastumisien ja aikataulun vuoksi parin muun kätilön kanssa, mutta kuitenkin tiesin päävastuun säilyvän nimetyillä ohjaajillani. Tämä helpotti arviointia ja sujuvoitti päiviä, kun ohjaaja tiesi valmiiksi minun tieto- ja taitotasoni.

Vaikka kieliongelmat vaikeuttivat välillä kommunikaatiota, selvittiin kaikesta. Paljon on jäänyt tietoja ja taitoja. Uskon etten edes vielä kaikkea kokemaani osaa jäsennellä, saati laittaa sanoiksi, vaan vähitellen ajan kuluessa ne asettuvat paikoilleen.

Lähtisinkö vaihtoon?

Vuosi sitten syksyllä oli tarjolla mahdollisuus vaihtoon lähtemisestä. Kuten ensimmäisessä postauksessani kerroin, on vaihto ollut jo kauan haaveissani. Aikaisemmin vain en oikein ollut saanut aikaiseksi tehdä mitään vaihdon suhteen. Valmistumisen ollessa päivä päivältä lähempänä ymmärsin, että vaihdon aika on joko nyt tai ei koskaan, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Ja mitä se vaihtoon lähtö oikein vaatii? Paperitöitä ja uskallusta. Ennen hakuprosessin alkamista kuulin, että hankalin osuus on paperityöt. Pitkälti olen samaa mieltä. Verrattuna harjoittelun sopimiseen Suomessa, tuli enemmän lähetettyä erilaisia kaavakkeita, CV ja koulutodistuksia sekä sähköposteja kirjoitettua. Kuitenkin jälkeenpäin mietittynä paperitöiden määrä oli melko pieni. Toki tähän edeltävään työhön vaikuttaa kohdemaa ja mitä siellä halutaan tietää.

Jos vaihtoon lähtee Eramuksen kautta, tulee ennen vaihtoa suorittaa kielitesti. Tämän kielitestin tulos ei vaikuta vaihtoon pääsemiseen vaan testaa kielen kehittymistä vaihdon aikana.

Vaihto ainakin minulle on ollut selvästi kalliimpaa opiskelua kuin Suomessa. Kela maksaa hieman korkeampaa opintotukea ja opintolainaa vaihdossa oleville. Lisäksi vaihtoon saa asumislisää, joka määräytyy kohdemaan mukaan. Saamani opintotuki kokonaisuudessaan syksyllä 2017:

Kelan opintotuki: 250,28 euroa/kk
Opintolaina: 800 euroa/kk
Asumistuki 210 euroa /kk

Menot:

Vuokrataso korkea, mutta itse pääsin asuntolaan, jossa vuokra sisältää veden, internetin ja sähkön sekä irtaimiston. Oma vuokrani asuntolahuoneesta ja jaetuista kylpyhuoneesta sekä keittiöstä oli 394 euroa/kk.
Hintataso muuten Tanskassa on melko lailla sama kuin Suomessa. Osa elintarvikkeista on kalliimpia osa  halvempia. Lennot onnistuin saamaan kohtuullisen halpaan hintaan, n. 60 euroa/suunta, ilman matkatavaroita. Paluumatkalle varauduin ostamalla jo valmiiksi kaksi ruumaan menevää laukkua, mikä olikin oikein hyvä ratkaisu. Tuliaisia nimittäin kertyi. Kannattaa varata ylimääräistä yllättävien menojen varalle, niitä kun tulee aina.

Mikä yllätti eniten vaihdossa? En ole koskaan ollut kova potemaan koti-ikävää. Vaihdossa se kuitenkin iski pahemmin kuin koskaan ennen. Toki tämä on ihan ymmärrettävää, omaan turvalliseen arkeen on lentomatka eikä kotoa kovin paljon voi ottaa mukaan. Lisäksi kotiin jäi poikaystäväni ja kaksi kissaa. Ensimmäisen viikon aikana olinkin valmis pakkaamaan tavarat ja lähtemään kotiin. Onneksi jäin, aikaa täällä en vaihtaisi pois. Kannattaakin varautua koti-ikävään, ottaa tärkeimpiä asioita mukaan kotoa ja pyytää postittamaan perästä. Ruisleipä ja Fazerin Sininen auttaa! Myös puhelut kotiväelle ja kuulumisten vaihto auttoivat jaksamaan. Ikävään ei pidä jäädä vellomaan moneksi viikoksi, vaan alkaa rakentamaan arkea vaihtokohteessa. Jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä miten nopeasti aika kului.

Miksi sitten lähteä vaihtoon? Syitä on varmasti yhtä monta kuin vaihtoon lähtijöitä. Itse lähdin vaihtoon saamaan kokemuksia, uskallusta tehdä asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella ja hakemaan ymmärrystä, miksi asioita ei tehdä kaikkialla samalla tavalla. Olen opintojeni aikana Suomessa jo ehtinyt nähdä monta sairaalaa ja toimintatapaa niin sairaanhoitaja- kuin kätilöpuolella. Takaisin vaihdosta palaankin monta, huomattavasti useampaa kokemusta rikkaampana ja rohkeampana.

Finsk jordemoderstuderende Leena kiittää ja palaa takaisin kätilöopiskelijaksi

 

Kiitos kun luit kokemuksiani Tanskassa, tämä blogi on auttanut jäsentämään omia ajatuksia ja kokemuksia. Jatkan harjoitteluja ensi keväänä Suomessa ja toivon mukaan valmistun ensi keväänä kätilöksi. Kirjoitan vielä kotiin palattuani pienen postauksen, jossa kerron vaihdon jälkeisistä huomioista ja kotiinpaluusta.

 

Marianne Swazimaassa

Päivystys oli viimeinen osasto, jossa olimme sairaalalla. Saimme mahdollisuuden päästä vähän vielä jatkamaan harjoitteluamme Matsaphan kaupungissa sijaitsevaan Siphilile maternal and child health clinic -nimiseen neuvolaklinikkaan. Klinikka on Unicefin ja Ruotsin kirkon rahoittama, joka pyrkii saamaan myös kaikista vähävaraisimmat äidit lapsineen palvelujen piiriin. Asiakkaat eivät käy ollenkaan itse klinikalla, vaan heidän luokseen mennään. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme mentoriäitien toimintaan, emme kentällä, vaan tilastoinnin kautta. Kerran kuussa mentoriäidit tulevat porrastetusti käymään klinikalla tilastoimassa oman asiakaskuntansa. Mentoriäitejä on yli 60 ja heillä jokaisella on oma alueensa vastuullaan. Heidän työnsä on monipuolista. He käyvät säännöllisesti asiakkaidensa luona ja myös jatkuvasti etsivät uusia asiakkaita. Mentoriäiti siis pyrkii saamaan kaikki oman alueensa äidit ja lapset asiakkaikseen.

Neuvolaklinikan mentori käy äidin luona raskaudesta aina siihen saakka kunnes lapsi täyttää kuusi vuotta. Loppuraskauden ja lapsen ensimmäisen elinkuukauden aikana mentori käy kerran viikossa. Alle kymmenenviikkoisten lasten luona mentori käy kerran kahdessa viikossa ja sitä vanhempien luona kuukausittain tai joissain tapauksissa myös harvemmin tai useamminkin. Yhdellä mentoriäidillä saattaa olla jopa 70 asiakasta. Mentoriksi pääsemiseksi ei vaadita mitään sosiaali- tai terveysalan pohjakoulutusta, vaan kuukauden koulutus klinikan toimesta riittää. Mentoreiden tarkoituksena on ohjata äitiä palveluiden piiriin sekä neuvoa esimerkiksi ravitsemus- ja hygienia-asioissa sekä lastenhoidossa. Heidän ei siis ole tarkoitus opastaa äitejä kuin ihan perusasioissa, joissa voi olla suuriakin puutteita. Suurimpia haasteita ovat hiv ja vajaaravitsemus. Isona tavoitteena on, ettei yhdestäkään hiv-positiivisen äidin lapsesta tule hiv-positiivista. Sekä äidin että lapsen hiv-lääkitystä seurataan ja siihen kannustetaan.

Toisena klinikkapäivänä pääsimme tutustumaan päivähoitotoimintaan klinikan lähiympäristössä. Ensimmäinen paikka oli varmaan noin 15 neliön mittainen huone, jossa oli 18 lasta ja yksi aikuinen. Lattialla oli patjoja ja vilttejä, joiden päällä lapset olivat. Osa nukkui, osa touhusi ja osa söi. Lasten vanhemmat olivat kukin tuoneet omalle lapselleen eväät, jotka olivat keskellä lattiaa rasioissaan. Jääkaappia ei ollut, vaikka suurin osa eväistä olisi kylmäsäilytystä vaatinut. Vessana on ulkona koko pihapiirin yhteisessä käytössä oleva koppi, jossa etenkin pienten lasten on lähes mahdotonta käydä. Tästä syystä he usein tekevätkin tarpeensa johonkin astiaan, joka käydään tyhjentämässä koppiin. Mahdollisuutta käsien pesuun ei käytännössä ole, mikä aiheuttaa paljon haasteita. Lasten vanhempien vaatimuksesta lapset eivät saa ollenkaan leikkiä ulkona, sillä vanhemmilla ei heidän mukaansa ole aikaa tai voimia pestä lasten kuraisia vaatteita. Vanhemmat tekevät pitkää työpäivää, joten lapset tuodaan hoitoon aikaisin aamusta ja haetaan myöhään illalla kotiin. Neuvolaklinikan rooli on päivähoitajien mentorointi. He ohjaavat päivähoidon ohjaajaa esimerkiksi lasten ravitsemukseen ja hygieniaan liittyvissä asioissa, pitävät kirjaa lasten painon ja pituuden kehityksestä sekä joskus opettavat lapsille esimerkiksi laululeikkejä. Suurin vastuu on kuitenkin päivähoidon ohjaajalla, sillä klinikan mentori käy yleensä vain kerran kuussa kussakin päivähoitopaikassa.

Toisessa paikassa kolme lasta istui syömässä keskenään pienessä huoneessa. Päivähoidon ohjaaja oli kuulemma lähtenyt itse johonkin klinikalle toiseen kaupunkiin omia vaivojaan hoitamaan ja jättänyt lapset keskenään huoneeseen. Jäin siihen uskoon, että joku toinen olisi tulossa vahtimaan lapsia ja todella toivon, että näin tapahtuikin. Lähdimme seuraavaan paikkaan, joten en tiedä miten asiassa kävi. Kolmas paikka oli myös yksi pieni huone, jossa oli 25 lasta ja yksi aikuinen. Tämä on kuulemma yksi niistä harvoista päivähoitopaikoista, joissa lapset saavat leikkiä myös ulkona. Kun tulimme paikalle, lapset kerääntyivät ovensuuhun ja huusivat jotain siswatin kielellä. Mentori kertoi heidän huutavan ”valkoihoisia, valkoihoisia”. Hän kertoi myös, että monet etenkin köyhissä oloissa elävistä valkoihoisen nähdessään näkevät vain rahaa. Hän kertoi itse nuoruudessaan ajatelleensa samalla tavalla. On niin paljon asioita, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, mutta joista täällä vain haaveillaan.

Swazimaassa esikoulu maksaa aika paljon, sillä sen järjestäminen kuuluu yksityiselle sektorille. Kuulemma täällä kaavaillaan esikoulun yhdistämistä ensimmäiseen koululuokkaan eli nollaluokkaan. Vielä tätä ei kuitenkaan ole, joten läheskään kaikki eivät käy esikoulua. Näin ollen päivähoidossa saattaa käydä vielä esikouluikäisiäkin lapsia. Tässä on ongelmana se, että heistä tulee päivähoidossa työvoimaa, sillä ohjaajalla on jo niin paljon töitä, että hän laittaa isommat lapset hoitamaan pienempiä. He mitä todennäköisimmin auttavat myös kotonaan, eikä heille jää aikaa leikkiä ja touhuta, kuten sen ikäisten vielä kuuluisi.

Mosambikin auringonnousu

Ehdimme olla kahden viime viikon aikana vain kaksi päivää klinikalla. Muutaman päivän saimme viettää luokkakaverimme Auroran kanssa, joka oman sairaalaharjoittelun päätyttyä tuli moikkaamaan meitä tänne Swazimaahan. Oli antoisaa keskustella erilaisista sairaalaolosuhteista ja tapaeroista. Viime viikon olimme puolestaan Mosambikissa rantalomalla. Mosambik on vielä köyhempi maa kuin Swazimaa. Tämän huomasi esimerkiksi siitä, että yleisissä vessoissa ei ollut saippuaa, käsien kuivaus mahdollisuutta eikä toisinaan myöskään vessapaperia. Swazimaassa sen sijaan on aina saippuaa ja joku käsien kuivaus mahdollisuus sekä lähes aina vessapaperiakin. Muutenkin talot ja tiet olivat yleisesti ottaen huonommassa kunnossa kuin Swazimaassa. Oli kuitenkin hieno lomaviikko! Harjoittelu alkaa lähestyä loppuaan täällä Swazimaassa. Aika on mennyt todella nopeasti! Mosambikin lomatunnelmia voi käydä kurkkaamassa tältä videolta: https://m.youtube.com/watch?v=DxrnsG2JV_0&feature=youtu.be

Rauhallista adventtiaikaa!
-Marianne

Leena Tanskassa

Vauvatehon viimeinen viikko hulahti ohi uskomattoman nopeasti. Aika vain tuntuu kiihtyvän loppua kohden ja alkaa tulla hätä ehtiikö tehdä kaiken suunnitellun.

Vauvateho oli kokemuksena mielenkiintoinen. Harjoittelun alussa minulle ja luokkakaverilleni nimettiin ohjaajat, joiden kanssa olimme molemmat samassa vuorossa. Kuitenkaan ohjaaja ei voinut ohjata meitä molempia, joten usein kävi niin että kaverini oli ”oikean” ohjaajamme kanssa ja minä milloin kenenkin. Omalla tavallaan tämä oli oikein hyvä, pääsin näkemään useita eri toimintatapoja. Toisaalta taas oli hankalaa, kun jokainen päivä alkoi omien taitojen kuvailulla. Tästä annoin palautetta jakson lopuksi ja ainakin palautetilanteessa nimetyt ohjaajat olivat samaa mieltä.

Jo synnytyssaliharjoittelun aikana huomasin isoja eroja suomalaisen ja tanskalaisen kätilökoulutuksen välillä. Yllätyin hieman, kun kuulin että ensimmäisissä synnytyssaliharjoittelussaan kätilöopiskelijat tarkkailevat synnytystä, kätilön toimintaa ja perhettä. Eivät siis ns. saa käsiä likaiseksi. Toki tämä selittyy sillä ettei sairaanhoitajan osaamista ole pohjalla, vaan kaikki pitää opetella alusta asti.

Sama linja jatkui vauvateholla. Kätilöopiskelijat ovat lähinnä tarkkailijan roolissa, tehden vastasyntyneen perushoitotyötä, jos vanhemmat eivät olleet läsnä. Ohjaajani yllättyivät useammin kuin kerran, kun kerroin suomalaisesta kätilökoulutuksesta ja siitä kuinka ihan oikeasti kätilöopiskelijana osallistun kaikkeen tekemiseen.

Vaikka palautetta annoinkin, jäi vauvatehosta hyvät muistot ja oli ihanaa nähdä harjoittelun viimeisinä päivinä perheen lähtevän kotiin hyvinvoivan vauvan kanssa.

Lapsivuodeosastolla olen pari ensimmäistä päivää ollut ja positiivisesti olen yllättynyt. Ehkäpä minusta tulee sittenkin lapsivuodekätilö! Alkaa olla näitä unelmatyöpaikkoja aika paljon.
Harmillista kyllä, lapsivuodeosastollakin on ollut hyvin hiljaista ja ohjaajani ovatkin päivitelleet tätä. Toisaalta tämä on antanut mahdollisuuden keskittyä niihin perheisiin, mitä osastolla on, ja panostaa potilasohjaukseen.

Potilashotellissa henkilökunta koostuu pääsääntöisesti sairaanhoitajista sekä vuorokätilöstä. Kätilöt ovat siis töissä vain päivällä, yksi kätilö vuorossa. Potilashotellilla hoidetaan siis lapsivuoteisia äitejä ja vauvoja, mutta myös eri kirurgisten ryhmien potilaita. Kätilöt keskittyvät pelkästään (normaalisti) synnyttäneiden hoitoon, kun taas sairaanhoitajat hoitavat kirurgiset potilaat sekä komplisoituneen synnytyksen jälkihoidon.

Matkustaminen

Kahden ja puolen kuukauden aikana on mahdollisuus tutustua paikalliseen kulttuuriin muuallakin kuin vaihtokaupungissa. Itse aloitin Tanskan vaihtoni Kööpenhaminasta, jossa vietin neljä päivää ennen Viborgiin matkustamista. Tuon neljän päivän aikana ehdin tutustua kaupunkiin melko hyvin, nähdä ”Pienen merenneidon”, tutustua kansallismuseoon ja syödä hyvin. Kööpenhaminan ehtii nähdä mielestäni oikein hyvin pitkän viikonlopun aikana, tosin lämpimästi suosittelen pyörän käyttöä, kaupunki on kuitenkin kohtuullisen iso.

Tanskassa matkustaminen on suunnilleen samanhintaista kuin Suomessa. Junaan matkalippu tulee ostaa ennen matkaa, joko juna-asemalta virkailijalta tai automaatista tai internetistä etukäteen. Junaan voi ostaa myös paikkalipun, mutta itse en sitä kovin tarpeelliseksi ole kokenut, aina olen päässyt istumaan ilmankin. Bussilla matkustettaessa lippu ostetaan bussin kuljettajalta, ainoastaan tulee määränpää tietää. Matkustusta on helpottanut oma paneutuminen bussi- ja juna-aikatauluihin, koska asemilla olen kokenut aikataulujen ja reittien suunnittelun hankalaksi. Oheisesta osoitteesta olen kokenut paljon apua, sillä pystyy hakemaan reittejä niin junaan kuin bussiin: http://www.dsb.dk/Rejseplan/bin/query.exe/en

Itse vaihdon aikana olen ehtinyt käydä useammassakin eri kohteessa Keski- ja Pohjois-Jyllannissa. Mieleenpainuvin niistä oli Skagen, Tanskan pohjoisin kunta. Skagenin taajama itsessään on melko isoksi kasvanut turistikeskus, jossa shoppailumahdollisuudet ovat todella hyvät. Myöskään ravintoloista ei ollut puutetta. Reissu pohjoiseen sattui oikein hyvään väliin, koulujen syyslomaviikko oli nimittäin loppunut edellisenä viikonloppuna. Kovin suurta ruuhkaa ei siis tässä turistikohteessa ollut, mutta suurin osa liikkeistä oli vielä auki.

Grenen, merten kohtauspaikka

Skagenin keskustan pohjoispuolelta alkaa Grenen alue, johon kuuluu Tanskan pohjoisin ranta. Niemenkärjessä olikin hienot näkymät, koska siellä kohtaa kaksi eri merta, Skagerrak ja Kattegat. Itse en uskonut ennen Grenenissä käymistä, että kyseistä kohtauspaikkaa voi erottaa mitenkään kovin helposti. Sää kuitenkin suosi ja rajan näki uskomattoman selkeästi.

Aarhusiin Viborgista on tunnin matka junalla. Yksi must-to-see Tanskan kohteita on Aros taidemuseon sateenkaari, joka on museon katolla. Sateenkaaren sisälle pääsee maksamalla museon sisäänpääsymaksun. Katolta on oikein hienot näkymät koko Aarhusiin ja samalla kannattaa tutustua taidenäyttelyihin.

Aalborgissa vietimme viikonlopun. Yksi asia on tällä reissulla ollut hankala ja se on kauppojen aukioloaikojen muistaminen. Tanskassa suurin osa kaupoista pitää ovensa kiinni sunnuntaisin ja lauantaisinkin ovet sulkeutuvat viiden-kuuden aikaan. Ruokakaupoilla aukioloajat ovat huomattavasti laajemmat. Aalborgiin saapuminen kello kolme lauantai-iltapäivänä teki shoppailusta melkoisen urheilusuorituksen, eikä kaikkia kauppoja ehditty kiertää. Asiaa helpotti paljon shoppailukatu, jonka varrelle oli moni ketjuliike sijoittunut. Kaupunki oli vielä hieman hiljainen ennen joulukauden alkamista, mutta oikein mukava kaupunkikohde, jossa pystyy kävellen liikkumaan.

Aalborg hotellista kuvattuna

Kohta alkaakin olla ihan erilaiset matkustustunnelmat käsillä, nimittäin vaihtoa on enää kaksi viikkoa jäljellä! Tuon kahden viikon jälkeen matkustan takaisin Kööpenhaminaan, jossa vietän poikaystäväni kanssa muutaman päivän loman, jonka jälkeen palaamme Suomeen. Ensi kerralla kuitenkin vielä viimeiset kuulumiset harjoittelusta!

 

Marianne Swazimaassa

Kaksi viimeistä viikkoa sairaalalla olimme harjoittelussa päivystyksessä. Päivystysosasto ottaa vastaan kaikenlaiset potilaat. Suurin osa potilaista tulee osastolle itse tai saattajan kanssa, osa tulee ambulanssilla tai poliisien tuomana. Ensiksi potilailta mitataan vitaalit eli verenpaine, pulssi, hengitysfrekvenssi ja lämpö. Lisäksi tarvittaessa verensokeri ja/tai hemoglobiini. Aluksi herätti paljon hämmennystä se, että täällä hemoglobiinin yksikkö on g/dl eikä g/l kuten Suomessa. Muutenkin hemoglobiiniarvot voivat olla tosi alhaisia, yhdellä oli jopa niinkin alhainen kuin 35 g/l! Vitaalien ottamisen aikana tai sen jälkeen kysytään potilaalta tai mahdolliselta saattajalta mikä on hätänä. Tämän perusteella potilas lähetetään joko muualle sairaalaan tai otetaan päivystysosastolle. Osastolla on kahdeksan sänkypaikkaa tarkkailuhuoneessa sekä niiden lisäksi kaksi paikkaa gynekologisille potilaille, yksi kirurgisille ja yksi lapsipotilaille. Osastolla on erikseen ”astmakuutio”, johon astmaatikot tulevat saamaan keuhkoputkia avaavia inhaloitavia lääkkeitä maskilla joko hapen tai ilman kanssa. Ruuhka-aikoina potilaita on sängyissä myös osaston käytävillä. Lisäksi osastolla on tuoleja, joissa potilas voi istua esimerkiksi iv-nesteytyksen ajan. Päivystykseen tulee potilaita myös sairaalan sisältä pelkästään nesteytykseen, jonka jälkeen he palaavat takaisin omalle osastolleen. Yksi diabeetikko tuli kerran päivystykseen ainoastaan mittauttamaan verensokerinsa.

Päivystysosaston edusta

Toisaalta päivystysosastolla on todella mielenkiintoista ja opettavaista, kun pääsee tekemään paljon. Toisaalta osasto on välillä tosi hektinen, jolloin aikaa opiskelijan ohjaamiseen ei kauheasti ole. Hankalimpia ovatkin ne hetket, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja potilaat tulevat kysymään neuvoa, kun olen ”joutilaana”. Tällä osastolla on ensimmäistä kertaa tullut itselle kielimuuri vastaan. Osastolle tulee myös potilaita, jotka eivät ymmärrä englantia, vaan puhuvat ainoastaan Swazimaan toista virallista kieltä siswatia. Onneksi yleensä löytyy joku tulkkaamaan ja elekielelläkin pääsee pitkälle.

Kaikesta huolimatta tällä osastolla on saanut tehdä kaikista eniten. Se, että osastolla ei ole päivittäisiä rutiineja, antaa enemmän tilaa päästä itsekin tekemään. Esimerkiksi kanylointia olen saanut useamman kerran harjoitella. Ajattelin vielä Suomessa ollessani, että tummaihoisen kanylointi on varmasti mahdotonta, mutta ei se olekaan. Välillä tosin ihmettelen suuresti, kun joku hoitaja kanyloi onnistuneesti suoneen, jota en millään pysty edes erottamaan. Onneksi omalle kohdalle on enimmäkseen osunut aika hyväsuonisia potilaita, joten olen saanut onnistumisen kokemuksia enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tekemisen lisäksi olen päässyt seuraamaan monia erilaisia lääkärien suorittamia toimenpiteitä ja jopa avustamaan niissä. Esimerkiksi lumbaalipunktiossa olen saanut muutaman kerran avustaa lääkäriä. Olen myös pariin otteeseen saanut harjoitella ventilointia elvytystilanteessa sekä kerran päässyt myös suorittamaan paineluelvytystä. Muilla osastoilla on pääasiassa saanut vain jakaa lääkkeitä, hoitaa haavoja, poistaa kanyyleja ja mitata vitaaleja.

Työnohjaus tai tilanteiden purkaminen puuttuu täältä kokonaan. Päivystyksessä on tullut vastaan monta tilannetta, jotka ovat järkyttäneet tai laittaneet muuten hiljaiseksi. Esimerkiksi itsemurhayrityksen jälkihoito, elvytystilanteet ja kuolemat. Yhdellä kerralla kysyin, että mikä loppujen lopuksi aiheutti potilaan menehtymisen. Sain vastaukseksi, että potilas on jo kuollut, turha enää miettiä, ja että potilas oli kroonisesti sairas eikä mitään ollut enää tehtävissä. Mistään tilanteesta ei ole keskusteltu jälkeenpäin, ei ole käyty läpi mikä meni hyvin ja mitä seuraavalla kerralla pitäisi tehdä toisin. Onneksi Anni on usein mukana samoissa tilanteissa ja pystymme purkamaan tilanteita jälkeen päin yhdessä keskustelemalla. Täällä myös jotenkin korostuu se, että kuinka vähän yhden potilaan kuolema tai elvytystilanne saa huomiota osastolla. Omaiset jätetään aika yksin surunsa ja järkytyksensä kanssa.

Muutenkin turhauttaa ja suututtaa se, että täällä reagoidaan tosi hitaasti hätätilanteisiin. Potilaan omainen tuli kerran minulle ilmoittamaan, että potilas lakkasi yhtäkkiä hengittämästä. Lähdimme Annin kanssa tietenkin heti katsomaan. Totesin, ettei pulssia tunnu ja aloitin paineluelvytyksen. Anni meni sillä välin kutsumaan lääkäriä ja muita hoitajia paikalle. Lääkäri oli kuulemma vastannut vain, että ”aha”, eikä ollut lähtenyt mukaan. Yksi hoitaja onneksi tuli auttamaan elvytyksessä. Lääkäri tuli vasta paljon myöhemmin paikalle, yritti hetken itsekin paineluelvyttää, kuunteli sydäntä ja sitten jo totesikin, että potilas on kuollut. Väistämättä tällaisessa tilanteessa sitä jää ajattelemaan olisiko potilas voinut selvitä, jos lääkäri olisi tullut nopeammin paikalle. Suomesta poiketen täällä ei ole minkäänlaista elvytysprotokollaa, jonka mukaan edettäisiin. Työnjako ja johtaminen elvytystilanteessa on todella heikkoa. Tuntuu, että ventilointia painotetaan painelua enemmän, vaikka kyseessä on aikuinen. Yhtäkään defibrillaattoria en ole nähnyt koko sairaalassa. Lääkkeitä sen sijaan käytetään aika paljon elvytystilanteessa. Tuntuu pahalta, että elvytysvalmius ja -taidot ovat näin puutteelliset jopa päivytysosastolla, jossa usein tulee elvytystilanteita vastaan.

Huumelääkkeet säilytetään lukollisessa kaapissa ja niistä pidetään tarkasti kirjaa. Huumelääkeannoksen ottaminen edellyttää jopa toisen hoitajan vahvistavan allekirjoituksen. Sen sijaan kaikki muut lääkkeet säilytetään osastosta riippuen joko lukitsemattomissa lääkekärryissä tai -kaapeissa. Lääkkeitä on kaapeissa suuriakin määriä kerralla. Lääkepakkauksetkin ovat toisinaan tosi isoja, esimerkiksi 500 mg parasetamoli on yleensä 1000 tabletin purkissa. Minulle on edelleen mysteeri mihin täällä hävitetään esimerkiksi vanhat tai käyttämättömät lääkkeet. En ole missään nähnyt lääkejätepakkauksia. Aika paljon täällä laitetaan lääkkeitä takaisin purkkeihin, mitä Suomessa ei tehtäisi. Muutaman kerran olen nähnyt lääkkeitä heitettävän tavalliseen roskikseen ja nestemäisiä lääkkeitä valutettavan viemäriin. Olen aika huolissani ympäristön puolesta…

Auringonlasku Manzinista

Harjoittelumme tuossa sairaalassa on nyt ohi. Vajaa kaksi viikkoa päivystysosastolla oli todella antoisaa ja opettavaista aikaa, vaikka samalla rankkaa. Sairaala ulkopuolella asiat ovat hyvin. Vietettiin viikko sitten upeat viisi päivää Krugerin kansallispuistossa Etelä-Afrikassa rentoutuen ja eläimiä bongaillen. Niitä kuulumisia voi katsella tältä videolta enemmän: https://m.youtube.com/watch?v=g6RKKhm8BNM&feature=youtu.be

Krugerin kansallispuistos

 

-Marianne