Marianne Swazimaassa

Aika Swazimaassa on mennyt todella nopeasti! Viimeisenä klinikkapäivänä pääsimme Annin kanssa kumpikin oman mentoriäidin mukaan kentälle. Olin mukana yhdeksällä kotikäynnillä. Suhteellisen vähän kokemusta sain siis mentoriäidin työstä, mutta kuitenkin samalla ehdin nähdä ja kokea paljon. Mentori, jonka kanssa kuljin, on toiminut saman alueen mentorina vuodesta 2012 asti. Hän käytännössä tuntee hyvin lähes kaikki alueella asuvat, lukuun ottamatta niitä, jotka haluavat välttää kontaktia klinikan kanssa. Osa ei halua asioihinsa puututtavan, vaikka koko toiminnan ideana on perheen parhaaksi toimiminen. Mentori työskentelee kentällä neljä päivää viikossa ja yhden päivän viikossa hän viettää sairaalan synnytys- ja lapsivuodeosastoilla. Tavoitteena on luoda jokaiselle synnyttäneelle äidille kontakti oman alueensa mentoriin.

Kotivierailuissa mentori mittasi lapsen painon ja merkitsi sen paino-ikäkäyrälle. On tärkeää seurata lapsen painoa, sillä vajaaravitsemus on valitettavan yleistä. Yksi mentorin tehtävistä onkin ohjeistaa äitejä terveelliseen ja monipuoliseen ravitsemukseen. Täällä ei ole ollenkaan selvää, millaisesta ruuasta esimerkiksi proteiineja tai vitamiineja saa. Monessakaan kodissa ei näkynyt esimerkiksi tuoreita kasviksia tai hedelmiä lainkaan. Lautasmallista ei täällä olisi paljoakaan hyötyä, sillä lähtötilanne on niin eri. Yksi äiti esimerkiksi antoi lapselleen pääasiassa maissijuomaa, joka ei todellakaan täytä kaikkia lapsen ravitsemuksen tarpeita.

Kodit olivat pääasiassa yhden pienen huoneen kokoisia. Huoneessa oli yleensä sänky, vähän pöytätilaa, keittiönurkkaus ja joku lipasto tms. tavaroiden ja vaatteiden säilytykseen. Vain harvoissa kotitalouksissa oli jääkaappi, mutta jos se oli, niin usein oli myös televisio. Osasta kodeista puuttui myös liesi. Nämä puutteet selittävät hyvin ravitsemuksen yksipuolisuutta. Yhdessäkään taloudessa ei ollut omaa vessaa tai kylpyhuonetta, vaan muutama perhe aina käytti samaa vessaa/kylpyhuonetta. Myöskään yhtäkään vesihanaa en nähnyt, vaan lattialla oli vesikanistereita, joita ilmeisesti täytettiin ulkona olevasta useamman talouden yhteisestä hanasta. Näin ollen lavuaaria tai mitään viemäriäkään ei taloissa ollut.

Yksinhuoltajaäitejä on täällä paljon. Tähän syynä on moniavioisuus. Swazimaassa on tavallista, että miehellä voi olla jopa seitsemän vaimoa ja lisäksi tyttöystäviä. Usein nainen hoitaa kotona lapsia ja mies käy töissä. Miehen palkka ei kuitenkaan riitä kaikkien vaimojen ja lasten elättämiseen, jolloin ainakin joku vaimoista joutuu taloudellisesti ahtaalle. Yksinhuoltajaäitien lisäksi teiniäitejä on aika paljon. Heidän kohdallaan ongelmana on etenkin se, etteivät he useinkaan halua imettää. Imettäminen on kuitenkin yksi oleellisimmista lapsen terveyttä ylläpitävistä asioista. Etenkin tällaisissa olosuhteissa.

Oli hienoa päästä näkemään myös tätä puolta Swazimaasta. Sairaalassakin köyhyys näkyi aina välillä, mutta näin konkreettisella tavalla en sitä siellä kuitenkaan kohdannut. Olen Suomessa monta kertaa nähnyt UNICEFin kampanjoita ja mainosvideoita, mutta oli pysäyttävää päästä itse näkemään ja kokemaan miten tärkeässä roolissa UNICEFin apu täällä on. Klinikan pyrkimyksenä on pikku hiljaa omavaraistua, jotta toiminnasta tulisi pysyvämpää. Tämä on kuitenkin hyvin vaikeaa näissä oloissa.

Viimeisen klinikkapäivän jälkeen lomailimme reilun viikon. Suomen itsenäisyyspäivääkin pääsimme hienosti juhlistamaan täällä Swazimaassa Suomen konsulaatin järjestämässä tilaisuudessa. Todella pian tulikin jo aika sanoa heipat Swazimaalle. Kaiken kaikkiaan koko vaihtokokemus oli silmiä avaava ja kasvattava. Huomaan, että olen ammatillisesti kasvanut ja rohkaistunut paljon. Täällä on joutunut/saanut opetella enemmän päätöksen tekoa ja oma-aloitteisuutta sekä oman osaamisen arvioimista. Täällä epävarmuus merkitsee, etten osaa tai kykene tekemään pyydettyä asiaa. Ensimmäistä kertaa kanyloidessani hoitaja kysyi osaanko kanyloida. Vastasin, etten ennen ole kanyloinut, mutta tiedän teoriassa miten se tehdään. Hoitaja käsitti tämän siten, etten osaa kanyloida ja pyysi minua siirtymään sivuun. Kysyin sitten häneltä, että miten voin koskaan oppia kanyloimaan, jos en saa edes yrittää. Tähän hän vastasi, että minun pitää silti olla varma, että osaan ja näyttää siltä. Onnistuin jotenkin vakuuttamaan hänet siinä, että osaan ja sain kanyloida. Oli todella kuumottavaa, mutta ihme kyllä onnistuin ensimmäisellä yrityksellä. Tästä kokemuksesta sain varmuutta ja itseluottamusta kanyloida jatkossakin.

Se, että kiersimme monilla osastoilla harjoittelumme aikana, antoi paljon näkökulmaa ja ajatusta siihen, millainen olen hoitajana ja millaisilla osastoilla voisin tulevaisuudessa työskennellä. Olen esimerkiksi ajatellut, ettei minusta ole akuutille puolelle. Kuitenkin päivystysosastolla kaiken kiireen ja vaikeiden tilanteiden keskellä tykkäsin ja opin tosi paljon. Tämän myötä olenkin alkanut ajatella, jospa seuraava harjoitteluni olisikin jotain samantyylistä Suomessa.

Harjoittelu Swazimaassa herätti myös arvostamaan terveydenhuoltoa Suomessa. Hygieniataso, välineiden ja lääkkeiden saatavuus, riittävä työvoima ja potilaan oikeuksien toteutuminen ovat muutamia esimerkkejä asioista, jotka ovat paljon paremmin Suomessa kuin Swazimaassa. Samalla oli upeaa huomata, että puutteista huolimatta potilaat tulivat pääosin hoidetuiksi. Lääkärit ja hoitajat olivat monessa asiassa tästä syystä erittäin taitavia ja osaavia. Oli hetkiä, jolloin minusta tuntui, etten osaa mitään, eikä minusta ole mihinkään. Mutta oli myös hetkiä, jolloin ylitin itseni ja tunsin olevani oikealla alalla. Harjoittelun suoritettuani jälkimmäinen tunne on vahvempi ja palaan tammikuussa koulunpenkille uudella innolla oppimaan lisää. Olen erittäin onnellinen siitä, että sain suorittaa tämän harjoittelun Swazimaassa. Jos vaan mitenkään tulee mahdollisuus lähteä suorittamaan harjoittelu ulkomaille, niin suosittelen! Toki tämä vaati paljon paperihommia, järjestelyitä, rahaa ja kärsivällisyyttä, mutta oli todellakin kaiken sen arvoista! Näin jälkeenpäin en vaihtaisi pois edes kaikista huonoimpia päiviä, sillä niiden kautta opin ehkä eniten.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet näitä blogikirjoituksiani. Toivottavasti olen onnistunut välittämään palan harjoittelukokemuksestani sinne Suomeen.

Rauhallista joulunaikaa!
-Marianne

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *