Marianne Swazimaassa

Viimeiset kaksi viikkoa olemme viettäneet lastenosastolla. Osasto on todella monipuolinen, sillä siellä hoidetaan 1kk-12 vuoden ikäisiä kirurgisia, sisätautisia, neurologisia ja ortopedisiä potilaita sekä vajaaravitsemuksesta kärsiviä lapsia. On luunmurtumia, päävammoja, ripulia ja malariaa sekä potilaita, joilla on kouristuskohtauksia, keuhkokuume tai joilta on poistettu napatyrä. Muita syitä osastohoitoon on mm. palovammat, käärmeen puremat ja ampiaisen pistot. Osastolla on noin 40 potilaspaikkaa ja näiden kahden viikon aikana potilasmäärä vaihteli 14 ja 33 välillä. Jokaisella potilaalla on äiti tai joku muu nainen lähes koko ajan vierellä. Miehiä osastolla näkyy ainoastaan vierailuaikoina, mikä kertoo naisen ja miehen rooleista tässä kulttuurissa. Potilaan läheisellä on merkittävä rooli lapsen hoidossa. Lääkärit ja hoitajat kysyvät aina läheiseltä, onko potilaalla kipuja tai miten potilas voi, vaikka mielestäni esimerkiksi seitsemänvuotiaalta tai etenkin kaksitoistavuotiaalta itseltään voisi jo ainakin alustavasti kysyä vointia.

Kuva lastenosaston seinältä

Vajaaravitsemus on ilmiönä täällä vielä valitettavan yleinen. Usein ongelmana ei ole niinkään ravinnon puute, vaan oikeanlaisen ravinnon puute. Suurin ongelma on proteiinien liian vähäinen saanti, sillä ruoka saattaa koostua lähes yksinään hiilihydraateista, kuten riisistä ja maissista. Vajaaravitsemus kartoitetaan paino-pituuskäyrän, turvotusten sekä ihon ja hiusten kunnon perusteella. Äitien ohjaaminen ravitsemukseen liittyvissä asioissa onkin osastolla tärkeää, sillä yleisin syy vajaaravitsemukseen on tiedon puute.

Hirveää ajatella, millaiset traumat lapsille voi jäädä sairaalajaksosta. Avustimme palovammapotilaiden haavanhoidossa, joka oli suoraan sanottuna epäinhimillistä. Sidoksia revittiin lähes väkisin irti, pahimmin kiinni jääneitä sidoksia sentään liotettiin haavanhoitonesteellä ennen irrottamista. Esilääkitystä ei yleisesti ollut, yhdessä tapauksessa annettiin parasetamolia mikstuurana juuri ennen toimenpidettä, mikä ei varmastikaan ehtinyt vaikuttaa yhtään. Oli varmasti myös lapsen äidille rankka kokemus, sillä hän piti kiinni lapsesta toimenpiteen ajan. Toimenpiteenä haavanhoito oli periaatteessa steriili, mikä ei kyllä käytännössä toteutunut. Kaikesta kamaluudesta huolimatta oli mielenkiintoista nähdä ja toteuttaa palovammojen ym. haavojen hoitoa. Haavanhoitoa on koulussa vaikea opettaa, eikä harjoittelukentilläkään yleensä kovin usein tule tilaisuutta harjoitella.

Tälläkin osastolla potilaiden huomioimisessa ja heille asioista kertomisessa on paljon puutteita. Esimerkiksi iv-lääkkeitä annettaessa hoitajat eivät kerro potilaalle, että nyt tämä antibiootti saattaa vähän kirvellä. Sen sijaan lapsista vain pidetään kiinni ja lääkkeet annetaan vaikka väkisin lapsen yrittäessä rimpuilla ja huutaa pelosta ja kivusta. Kanyylia laitettaessa saatetaan tarvita kaksi ylimääräistä hoitajaa ja äiti pitämään kiinni lapsesta. Tällä osastolla joillekin lapsista kanyyli laitetaan päähän, mutta suurimmalle osalle kämmenselkään, kyynärtaipeeseen tai jalkaan. Tuntui tosi pahalta mennä antamaan iv-lääkkeitä, kun lapsi alkoi itkeä ja huutaa jo nähdessään ruiskut kädessäni.

Suun kautta annettavia lääkkeitä oli huomattavasti mukavampi jakaa. Melkein jokaiselle potilaalle menee parasetamolia, mutta vahvempia kipulääkkeitä osastolla tulee harvoin vastaan, vaikka varmasti monessa kohtaa ne voisivat tulla ihan tarpeeseen. Kaikista vaikeinta ja kamalinta osastolla oli nimenomaan lapsen kivun kohtaaminen. Täällä kivunhoito on usein erittäin puutteellista ja lapset pelkäävät paljon. Minkäänlaisia kipumittareita ei käytetä, eikä lapsen anneta itse kertoa mahdollisesta kivusta. En ymmärrä, kun kipumittareistakin on julisteita ja ohjeita seinillä, mutta niitä ei kuitenkaan käytetä. Tosi monesta asiasta on hienot julisteet ja ohjeet seinillä, mutta käytännössä niitä ei kuitenkaan pysty noudattamaan tai jostain muusta syystä niitä ei noteerata käytännön työssä.

Kirjaaminen ja arkistointi vievät täällä paljon aikaa, koska kaikki tehdään käsin. Tästä aiheutuu myös hankaluus tulkita epäselviä kirjauksia. Esimerkiksi lääkemääräysten tulkitseminen tuottaa useinkin vaikeuksia, etenkin jos annosta on kesken kaiken muutettu. Täällä tapahtuu usein myös sitä, että lääkäri määrää potilaalle lääkettä, jota ei ole sairaalan apteekin varastossa, jolloin potilas on ilman lääkettä, kunnes lääkettä tulee varastoon lisää tai lääkäri vaihtaa lääkkeen toiseen. Tämä viivyttää lääkehoidon aloittamista jopa usealla päivällä. Toinen mietityttävä asia lääkehoidossa on se, että täällä antibiootteja määrätään tosi heppoisin perustein ja aina myös varmuuden vuoksi. Täällä ei ole vielä toistaiseksi antibiooteille resistenttejä bakteereja, mutta toivon, että täällä herättäisiin ajattelemaan eri tavalla, jo ennen kuin niitä muodostuu.

Yhtenä päivänä lääkärinkierrolla lääkäri alkoi epäillä erään potilaan kohdalla tuberkuloosia, kun pitkään jatkunut yskä ja sairastelu ei ollut yhtään parantunut useiden antibioottikuurienkaan myötä. Oli aika pysäyttävää tajuta, että on hoitanut kyseistä potilasta jo useita päiviä ja yhtäkkiä hänet siirretäänkin eristyshuoneeseen ja aletaan käyttää maskia potilasta hoidettaessa. Tubilääkityksenä käytetään ensimmäiset kaksi kuukautta neljän eri lääkkeen yhdistelmää ja sen jälkeen vielä neljä kuukautta kahden lääkkeen yhdistelmää. Kuulemma lääkitys tehoaa hyvin. Aina välillä tulee vastaan kylttejä, joissa kehotetaan esimerkiksi pitämään ikkunoita auki tuberkuloosin leviämisen estämiseksi. Tuberkuloosi on täällä vielä iso haaste, vaikka ei yhtä suuri kuin hiv.

Tuberkuloosikyltti kombin eli paikallisen minibussin seinästä

Tätä sairaalaa ylläpitävä instituutio on kristillinen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että useilla osastoilla aamuvuoro alkaa yhteisellä rukouksella työntekijöiden kesken hoitajien kansliassa. Toiset osastot ovat selvästi ”kristillisempiä” kuin toiset. Täällä lastenosastolla aamurukous on luonnollinen osa osaston arkea. Osastolla käy aina välillä myös saarnaaja tms. puhumassa potilaille tai kuoro laulamassa hengellisiä lauluja. Hoitotyössä itsessään hengellisyys ei sen sijaan tule esiin.

Kaksi viikkoa lastenosastolla menivät nopeasti! Aika tuntuu muutenkin menevän tosi äkkiä. Tuntuu hassulta, kun kauppakeskuksissa on jo joulukoristeita ja ulkona on yli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Ei tunnu ollenkaan marraskuulta! Tässä linkki taas uusimpaan videoon meidän matkasta: https://m.youtube.com/watch?v=al-svgewWjc&feature=youtu.be

Iloa ja valoa sinne Suomeen!
-Marianne

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *