Nyt olemme kolme viikkoa tallanneet Afrikan mannerta. Hurjaa! Ennen kuin saimme aloittaa harjoittelun sairaalassa, meidän piti saada tilapäinen rekisteröityminen Swaziland Nursing Councilista. Muutaman Councilissa käynnin myötä saimme tarvittavat paperit toimitettua. Odotellessamme päätöstä, kävimme tutustumassa Manzinin RFM sairaalaan. Kiersimme lähes kaikki osastot. Sairaala koostuu monesta rakennuksesta, joiden välille on rakennettu katetut kulkukäytävät. Potilaat ovat pääasiassa sellaisia, joilla ei ole varaa mennä yksityiseen ja tasokkaampaan sairaalaan hoitoon. Sairaala-alueelta puuttuu psykiatrinen puoli ja päihdepuoli, mutta muut alat ovat edustettuina. Rakennukset ovat pääasiassa vanhoja ja suurimpaan osaan odotetaan remonttia. Rakennusten sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, koska ikkunat ja ovet ovat käytännössä koko ajan auki, eikä rakennuksissa muutenkaan ole eristyksiä tms. Potilailla onkin kylminä päivinä useampi peitto tai viltti päällä.

Saimme päätökset rekisteröitymisestä ja teimme aikataulusuunnitelman, mille osastoille haluamme ja kuinka pitkäksi aikaa. Aloitimme viime maanantaina naisten sisätautien osastolta. Osastolla on noin 40 potilaspaikkaa, mutta osasto ei ollut täynnä. Osasto on jaettu neljään eri ”kuutioon”, joissa jokaisessa on kahdeksan potilaspaikkaa. Näiden lisäksi on eristyspuoli sekä kaksi ”käytävähuonetta”. Ensimmäiseen kuutioon on sijoitettu mm. diabeetikot ja astmaatikot, toiseen sepsis-potilaat, kolmanteen tarttuvat hengityselinten sairaudet kuten keuhkokuumeiset ja neljänteen kaikki tuberkuloosipotilaat. Erillinen eristyspuoli on tarkoitettu sellaisille tuberkuloosipotilaille, joihin tavallinen tubilääkitys ei pure. Heidät pyritään mahdollisimman pian lähettämään jatkohoitoon tuberkuloosin hoitoon erikoistuneeseen sairaalaan. Käytävähuoneiden potilaat ovat yleensä ripulipotilaita. Kuutiot ovat peräkkäin osastolla. Kahden ensimmäisen kuution välillä on ainoastaan väliseinä, joka ei ulotu kattoon saakka. Toisen ja kolmannen sekä kolmannen ja neljännen kuution välissä on kunnon seinät ja ovi, joka ei kyllä eristä. Mitään sulkua ei ole, vaikka tuberkuloosipotilaat periaatteessa ovat eristyksessä. Hoitohenkilökunta käyttää osastolla (ainakin 3 ja 4 kuutiossa ja eristyspuolella) hengitysmaskia. Mekin saimme osastolle tullessamme maskit. Meille sanottiin, että kirjoittakaa maskiinne oma nimenne, sillä käytätte samaa maskia koko viikon ajan. Olimme osastolla vain kolme päivää, mutta silti etenkin kolmantena päivänä maski ällötti jo ihan huolella. Torstain ja perjantain olimme naisten kirurgisella osastolla, jossa hoidetaan ortopedisiä, kirurgisia, neurokirurgisia ja gynekologisia potilaita. Oli helpompaa, kun ei tarvinnut käyttää maskia tai miettiä eristysasioita. Osastolla on 25 potilaspaikkaa, joista 10 on gynekologisille potilaille. Osasto oli melkein täynnä. Olimme enemmän gynekologisella puolella, jossa lääkärinkierto on joka päivä. Muuten osaston rutiinit ovat pääsääntöisesti samanlaisia kuin sisätautien osastolla.

Osastolla aamuvuoro on klo 7-16, iltavuoro klo 10-19 ja yövuoro klo 19-7. Me teemme pelkästään aamuvuoroja, mistä olen hyvin iloinen. Aamuvuorossa klo 10 aikaan on teetauko ja klo 13-14 lounastauko. Me skippaamme teetauon ja pidämme lounastauon klo 12. Aamu alkaa aamuraportilla, jossa käydään kaikki osaston potilaat läpi. Osastolla ei ole yhtäkään tietokonetta, joten kaikki kirjaukset tehdään käsin. Tämä vie huomattavasti enemmän aikaa ja sen lisäksi meillä on suuria vaikeuksia saada selvää kirjauksista. Osastonhoitaja on täällä vastaava sisar, joka tekee samaa hoitotyötä kuin muutkin hoitajat, mutta samaan aikaan vastaa osastosta. Nais- ja mieshoitajia on lähes yhtä paljon, mikä yllätti, koska Suomessa mieshoitajia on yleensä selvästi vähemmän. Aika monella naishoitajalla on työasuna paita ja hame. Paikallisilla opiskelijoilla on uniformut, joihin naisilla kuuluu hame.

Käsidesin käyttö on hyvin vähäistä. Onneksi kannoimme omat käsidesit mukanamme, koska niitä ei edes olisi saatavilla osastolla. Hanskoista suurin osa on puuteroituja latex-hanskoja, joten onneksi hanskojakin otimme Suomesta mukaan. On outoa, että osaston seinillä on oikeita käsienpesuohjeita, mutta esimerkiksi käsipyyhkeitä ei ole, joten ohjeiden mukaan ei oikein voi toimia. Onneksi sentään potilaan iho puhdistetaan esimerkiksi ennen kanylointia. Aseptiikka lääkkeiden jaossa on monilta osin puutteellista. Pinsettejä tai lääkelusikoita ei ole ja tabletit puolitetaan usein käsin. Suun kautta annettavat lääkkeet annetaan kertakäyttöisistä lääkekipoista, jotka pestään, kuivataan pyyhkeeseen, joka on roikkunut lääkekärryssä koko kierron ajan, ja käytetään uudelleen. On kamalaa, kun asian muuttamiseksi ei voi tehdä oikein mitään, vaan täytyy toimia saamiensa ohjeiden mukaan. Suonensisäisesti annettavat antibiootit annetaan pääsääntöisesti ruiskusta suoraan kanyyliin nopeasti. Muutamat potilaat ovat pyytäneetkin heti alkuun, että annostelen lääkkeen hitaasti, mihin olenkin pyrkinyt parhaani mukaan.

Heti ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että opiskelijoille annetaan tosi vapaat kädet toimia. Tästä syystä onkin todella tärkeää tietää omat taitonsa ja tehdä vain sellaista, minkä oikeasti osaa. Poikkeuksena tietenkin tilanteet, joissa joku hoitaja on mukana ja ohjaa, miten tulee toimia. Kolmantena päivänä olin hoitajan kanssa jakamassa po-lääkkeitä. Hänen piti kesken lääkkeenjaon hoitaa jokin muu asia ja jäin yksin lääkekärryn kanssa osastolle. Hän poistuessaan kehotti minua jatkamaan lääkkeiden jakoa, mutten halunnut yksin jatkaa. Tähän oli syynä ensinnäkin se, että en saanut selvää käsinkirjoitetuista lääkelistoista, enkä myöskään halunnut ottaa vastuulleni lääkkeiden jakoa. Mielestäni se ei ole opiskelijan tehtävä. Odotin, kunnes hoitaja palasi ja jatkoimme lääkkeiden jakoa yhdessä.

IV-lääkkeiden kohdalla olen Suomessa tottunut siihen, etten opiskelijana saa antaa potilaalle lääkkeitä, ellei joku hoitajista ole seuraamassa vierestä. Täällä toimitaan yleensä siten, että hoitaja lukee lääkemääräyksen ja sanoo, että Marianne laimenna tämä antibiootti 10 millilitraan keittosuolaa ja anna se kolmannen kuution nelospaikalle. Varmistan, että olen ymmärtänyt oikein, laimennan antibiootin ja täytän toisen ruiskun kanyylin huuhtelua varten ja vien antibiootin potilaalle. Potilailla ei ole minkäänlaisia tunnistusrannekkeita, vaan täällä täytyy vain luottaa siihen, että kukin potilas on omalla paikallaan. Harvoin hoitajatkaan kysyvät potilaan nimeä ennen lääkkeen antamista. Tähän mennessä suurin ero Suomen ja Swazimaan hoitokulttuurien välillä on se, että täällä potilaille ei yleensä selitetä mitä tehdään ja miksi. Potilaat eivät myöskään kysele tai odota, että joku selittäisi tai kertoisi esimerkiksi mitä lääkkeitä hänelle annan ja miksi. Juttelin tästä erään hoitajan kanssa, joka totesi, että useimmat potilaat eivät edes tiedä oikeuksistaan ja ainoastaan luottavat siihen, että heitä hoidetaan oikein ja hyvin. Potilaan asema tuntuu olevan täällä aika heikko. Tämä on todella surullista ja väärin. Mutta tämä on onneksi asia, johon voi ainakin osaltaan yrittää vaikuttaa omalla toiminnallaan.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä viikosta jäi ihan positiivinen mieli. Olin varautunut siihen, että sairaala Swazimaassa on jotain aivan erilaista kuin sairaala Suomessa, mutta kyllä se erilaisuus silti onnistui yllättämään. Ensimmäisenä päivänä sisätautien osasto ei oikein edes tuntunut sairaalalta, mutta loppuviikosta huomasin tottuneeni jo yllättävän hyvin sairaalan arkeen. Moni asia ihmetyttää, mietityttää ja huolestuttaakin, mutta innostus ja halu oppia eivät ole laantuneet. Arvostus Suomen sairaaloiden hygieniatasoa ja turvallisuutta kohtaan ovat nousseet kyllä huimasti! Muistakaa se siellä koto-Suomessakin!

Muuten meidän matkaa voi edelleen seurata Annin julkaisemien videoiden kautta. Tässä linkki viime viikolla julkaistuun videoon: https://m.youtube.com/watch?time_continue=9&v=fjZqWzHuxsU

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *