Marianne Swazimaassa

Kaksi viimeistä viikkoa sairaalalla olimme harjoittelussa päivystyksessä. Päivystysosasto ottaa vastaan kaikenlaiset potilaat. Suurin osa potilaista tulee osastolle itse tai saattajan kanssa, osa tulee ambulanssilla tai poliisien tuomana. Ensiksi potilailta mitataan vitaalit eli verenpaine, pulssi, hengitysfrekvenssi ja lämpö. Lisäksi tarvittaessa verensokeri ja/tai hemoglobiini. Aluksi herätti paljon hämmennystä se, että täällä hemoglobiinin yksikkö on g/dl eikä g/l kuten Suomessa. Muutenkin hemoglobiiniarvot voivat olla tosi alhaisia, yhdellä oli jopa niinkin alhainen kuin 35 g/l! Vitaalien ottamisen aikana tai sen jälkeen kysytään potilaalta tai mahdolliselta saattajalta mikä on hätänä. Tämän perusteella potilas lähetetään joko muualle sairaalaan tai otetaan päivystysosastolle. Osastolla on kahdeksan sänkypaikkaa tarkkailuhuoneessa sekä niiden lisäksi kaksi paikkaa gynekologisille potilaille, yksi kirurgisille ja yksi lapsipotilaille. Osastolla on erikseen ”astmakuutio”, johon astmaatikot tulevat saamaan keuhkoputkia avaavia inhaloitavia lääkkeitä maskilla joko hapen tai ilman kanssa. Ruuhka-aikoina potilaita on sängyissä myös osaston käytävillä. Lisäksi osastolla on tuoleja, joissa potilas voi istua esimerkiksi iv-nesteytyksen ajan. Päivystykseen tulee potilaita myös sairaalan sisältä pelkästään nesteytykseen, jonka jälkeen he palaavat takaisin omalle osastolleen. Yksi diabeetikko tuli kerran päivystykseen ainoastaan mittauttamaan verensokerinsa.

Päivystysosaston edusta

Toisaalta päivystysosastolla on todella mielenkiintoista ja opettavaista, kun pääsee tekemään paljon. Toisaalta osasto on välillä tosi hektinen, jolloin aikaa opiskelijan ohjaamiseen ei kauheasti ole. Hankalimpia ovatkin ne hetket, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja potilaat tulevat kysymään neuvoa, kun olen ”joutilaana”. Tällä osastolla on ensimmäistä kertaa tullut itselle kielimuuri vastaan. Osastolle tulee myös potilaita, jotka eivät ymmärrä englantia, vaan puhuvat ainoastaan Swazimaan toista virallista kieltä siswatia. Onneksi yleensä löytyy joku tulkkaamaan ja elekielelläkin pääsee pitkälle.

Kaikesta huolimatta tällä osastolla on saanut tehdä kaikista eniten. Se, että osastolla ei ole päivittäisiä rutiineja, antaa enemmän tilaa päästä itsekin tekemään. Esimerkiksi kanylointia olen saanut useamman kerran harjoitella. Ajattelin vielä Suomessa ollessani, että tummaihoisen kanylointi on varmasti mahdotonta, mutta ei se olekaan. Välillä tosin ihmettelen suuresti, kun joku hoitaja kanyloi onnistuneesti suoneen, jota en millään pysty edes erottamaan. Onneksi omalle kohdalle on enimmäkseen osunut aika hyväsuonisia potilaita, joten olen saanut onnistumisen kokemuksia enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tekemisen lisäksi olen päässyt seuraamaan monia erilaisia lääkärien suorittamia toimenpiteitä ja jopa avustamaan niissä. Esimerkiksi lumbaalipunktiossa olen saanut muutaman kerran avustaa lääkäriä. Olen myös pariin otteeseen saanut harjoitella ventilointia elvytystilanteessa sekä kerran päässyt myös suorittamaan paineluelvytystä. Muilla osastoilla on pääasiassa saanut vain jakaa lääkkeitä, hoitaa haavoja, poistaa kanyyleja ja mitata vitaaleja.

Työnohjaus tai tilanteiden purkaminen puuttuu täältä kokonaan. Päivystyksessä on tullut vastaan monta tilannetta, jotka ovat järkyttäneet tai laittaneet muuten hiljaiseksi. Esimerkiksi itsemurhayrityksen jälkihoito, elvytystilanteet ja kuolemat. Yhdellä kerralla kysyin, että mikä loppujen lopuksi aiheutti potilaan menehtymisen. Sain vastaukseksi, että potilas on jo kuollut, turha enää miettiä, ja että potilas oli kroonisesti sairas eikä mitään ollut enää tehtävissä. Mistään tilanteesta ei ole keskusteltu jälkeenpäin, ei ole käyty läpi mikä meni hyvin ja mitä seuraavalla kerralla pitäisi tehdä toisin. Onneksi Anni on usein mukana samoissa tilanteissa ja pystymme purkamaan tilanteita jälkeen päin yhdessä keskustelemalla. Täällä myös jotenkin korostuu se, että kuinka vähän yhden potilaan kuolema tai elvytystilanne saa huomiota osastolla. Omaiset jätetään aika yksin surunsa ja järkytyksensä kanssa.

Muutenkin turhauttaa ja suututtaa se, että täällä reagoidaan tosi hitaasti hätätilanteisiin. Potilaan omainen tuli kerran minulle ilmoittamaan, että potilas lakkasi yhtäkkiä hengittämästä. Lähdimme Annin kanssa tietenkin heti katsomaan. Totesin, ettei pulssia tunnu ja aloitin paineluelvytyksen. Anni meni sillä välin kutsumaan lääkäriä ja muita hoitajia paikalle. Lääkäri oli kuulemma vastannut vain, että ”aha”, eikä ollut lähtenyt mukaan. Yksi hoitaja onneksi tuli auttamaan elvytyksessä. Lääkäri tuli vasta paljon myöhemmin paikalle, yritti hetken itsekin paineluelvyttää, kuunteli sydäntä ja sitten jo totesikin, että potilas on kuollut. Väistämättä tällaisessa tilanteessa sitä jää ajattelemaan olisiko potilas voinut selvitä, jos lääkäri olisi tullut nopeammin paikalle. Suomesta poiketen täällä ei ole minkäänlaista elvytysprotokollaa, jonka mukaan edettäisiin. Työnjako ja johtaminen elvytystilanteessa on todella heikkoa. Tuntuu, että ventilointia painotetaan painelua enemmän, vaikka kyseessä on aikuinen. Yhtäkään defibrillaattoria en ole nähnyt koko sairaalassa. Lääkkeitä sen sijaan käytetään aika paljon elvytystilanteessa. Tuntuu pahalta, että elvytysvalmius ja -taidot ovat näin puutteelliset jopa päivytysosastolla, jossa usein tulee elvytystilanteita vastaan.

Huumelääkkeet säilytetään lukollisessa kaapissa ja niistä pidetään tarkasti kirjaa. Huumelääkeannoksen ottaminen edellyttää jopa toisen hoitajan vahvistavan allekirjoituksen. Sen sijaan kaikki muut lääkkeet säilytetään osastosta riippuen joko lukitsemattomissa lääkekärryissä tai -kaapeissa. Lääkkeitä on kaapeissa suuriakin määriä kerralla. Lääkepakkauksetkin ovat toisinaan tosi isoja, esimerkiksi 500 mg parasetamoli on yleensä 1000 tabletin purkissa. Minulle on edelleen mysteeri mihin täällä hävitetään esimerkiksi vanhat tai käyttämättömät lääkkeet. En ole missään nähnyt lääkejätepakkauksia. Aika paljon täällä laitetaan lääkkeitä takaisin purkkeihin, mitä Suomessa ei tehtäisi. Muutaman kerran olen nähnyt lääkkeitä heitettävän tavalliseen roskikseen ja nestemäisiä lääkkeitä valutettavan viemäriin. Olen aika huolissani ympäristön puolesta…

Auringonlasku Manzinista

Harjoittelumme tuossa sairaalassa on nyt ohi. Vajaa kaksi viikkoa päivystysosastolla oli todella antoisaa ja opettavaista aikaa, vaikka samalla rankkaa. Sairaala ulkopuolella asiat ovat hyvin. Vietettiin viikko sitten upeat viisi päivää Krugerin kansallispuistossa Etelä-Afrikassa rentoutuen ja eläimiä bongaillen. Niitä kuulumisia voi katsella tältä videolta enemmän: https://m.youtube.com/watch?v=g6RKKhm8BNM&feature=youtu.be

Krugerin kansallispuistos

 

-Marianne

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *